Tatskamummot tulevat – oletko valmis?

Tatuointien katselulta ei voi välttyä – niin yleisiä ne ovat. Mutta kun 80-vuotias äitini laitatti merkkipäivänsä kunniaksi käsivarteensa tatskan, meinasin tukehtua päiväkahviini. Asia tuntui ja tuntuu edelleen oudolta. Olenkohan ikärasisti ja kalkkis?

En muista, että äitini olisi haaveillut tatuoinneista ainakaan ääneen. Nyt hän kertoi, että päätti jo nelikymppisenä ottaa tatuoinnin, jos eläisi 80-vuotiaaksi. Päätös tuntuu yllättävältä, etenkin kun 70-luvun puolivälissä ei eletty tatuointibuumia kuten nyt. Tuolloin tatuointeja oli pääosin vain vangeilla ja merimiehillä.

Nykyisin aika monen yli viisikymppisen ihoa koristaa tatuointi tai useampi. Joiltakin iäkkäämmiltä olen uteliaisuuttani kysellyt, miksi uusi (usein ensimmäinen) tatuointi. Yleisiä vastauksia ovat: vihdoinkin uskallan, avioeron kunniaksi, jäin työttämäksi – olen villi ja vapaa jne.
Osalle tatska on päähänpisto, osa on pohtinut tatuointia pitkään, kun on pelännyt tekemisen kipua tai muiden ihmisten suhtautumista. Nyt kun tatskat ovat arkipäivää, haave on uskallettu toteuttaa.

Eiväthän tatuoinnit mikään uusi juttu ole. Niitä on ollut aina. Yksi vanhimmista havainnoista on 1990-luvun alussa löydetyllä jäämies Ötzillä,jonka arvellaan muumioituneen noin 5300 vuotta sitten. Miehen vartaloa komisti lähes 60 tatuointia. Tatuointeja on löydetty myös egyptiläisiltä naismuumioilta.

Tatuoinnit alkoivat mietityttää enemmänkin, joten kaivoin kirjahyllystäni pari vuotta sitten ilmestyneen Belitz-Henriksson, Oja&Ranta -tekijöiden Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjan. Siinä eri-ikäiset naiset kertovat tatuointiensa taustoja ja esittelevät tatskansa kuvissa. Jokaisella tatuointiin liittyy tarina tai tapahtuma, joka on haluttu ikuistaa omaan kehoon. Moni myöntää, että kun on ottanut yhden kuva, haluaa lisää. Kirjassa haastatellut naiset ovat nuoria, mutta onpa mukana vanhempiakin. Mummoikäisiä ei kuitenkaan.

Tatuoinnit ovatkin kuin kuvallisia muistikirjoja elämän tärkeistä hetkistä. Ja nämä tallennukset kulkevat mukana koko iän, vaikka muu maallinen mammona katoisi elämän myrskyissä. Jos tatuointi oli joskus oman elämän haltuunottoa – koska pystyn määräämään omasta kehostani – niin nykyisin se lienee osa koristautumista ja kaunistautumista.

Ja se äitini tatuointi. Se on käsivarressa. Auringonlasku kuvaa valoisaa ja seesteistä elämän ehtoopuolta, päivänkakkara horoskooppimerkin tunnuskukkaa. Ei siis symboliikkaa menneistä tapahtumista, vaan arjenkuvaa nykyhetkestä, elämän ehtoopuolesta etelän auringon alla.

En osaa sanoa, miksi ikäihmisen tatuointi tuntuu erilaiselta kuin nuoremman. Ilmiönä se kiinnostaa. En ole koskaan saanut facebookiin niin paljon peukutuksia kuin päiviteltyäni siellä äitini tatskaa. Yhtään negatiivista palautetta ei tullut. Kannustusta satamäärin.

Ymmärtäisinköhän asian kokonaisuudessaan paremmmin, jos minullakin olisi tatska?

Sini

Kuvissa kirja: Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista, Jenny Belitz-Henriksson, kuvat Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta.

Kommentit
  1. 1

    Tuula Brusila sanoo

    Voi että arvostan Sini äitiäsi! Olen itsekin miettinyt jo pitkään tatskan ottamista, ja nyt asia vain voimistui. Olen muutenkin tällainen myytin murtaja. Nyt vaan miettimään mikä kuva symboloisi lopputaivaltani.
    Terveisiä äidille!
    Terkuin Tuula

  2. 2

    Arja vuosimallia -57 sanoo

    Peukutan äitiäsi täällä, vaikka tuskin tulen itse koskaan tatskaa ottamaan! Mutta koskaan ei voi titää 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *