Sydäntalvi keikkatöissä ja treffeillä

Kaiken juhlinnan keskellä on aimo annos arkea. Tim on nyt siis taas viikot Victoriassa keikkahommissa.  Työ on tuttua ja kivaa, toimistorakennusten sisäseinien asentamista, jota Tim on tehnyt kymmeniä vuosia. Itse asiassa, joillain osa-alueilla Tim on kuulemma Länsi-Kanadan paras! Työparina on vanha kaveri, samalla tavalla osittain ruotsalaisia geenejä sisältävä toinen Tim, ja veteraaneilta työ sujuu sitä tahtia, että nuorempia hirvittää. Kun on tehokas systeemi, ei tarvitse puskea kovaa, vaan tasaisesti. Niin kuin suosikkisananlaskussani todetaan, hullu paljon töitä tekee, viisas pääseee vähemmällä.

Palkkakin on hyvä ja se rauhoittaa Timiä. Kaikenlaiset remontit, matkailu ja purjeveneiden ja autojen (juu, meillä on vihdoinkin kakkosauto!) ostot kun syö kassaa kummasti. Viikot Tim asuu Victoriassa hotellissa, työnantajan laskuun. Ihanaa, ettei tarvitse sydän kurkussa miettiä, miten neljän tunnin matka päivittäin edestakaisin sujuu pimeässä.

Malahatilta on näin hienot näkymät - jos on siis liikkeellä valoisaan aikaan.

Malahatilta on näin hienot näkymät – jos on siis liikkeellä valoisaan aikaan.

Tuoreehko aviovaimo kun olen, kaipaan Timiä viikolla. Ajoin taas tänne Victoriaan tiistaina myöhään iltapäivällä, kun aurinko oli juuri laskenut, eli neljän jälkeen. Ohitettuani Millbayn Malahat-vuorenhuipun yli ajaminen kestää ehkä 20 minuuttia – mutta se oli kyllä hirvein 20 minuuttinen aikoihin. Osittain kapea tie on mutkainen ja valoton, paitsi että vastaantulevan liikenteen valot häikäisee. Kaistamerkinnät ovat himmeitä ja tietöiden takia ne eivät oikein edes pidä paikkaansa. Takaa puskee kiireisempiä, mutta yritän vain pitää pääni kylmänä, sillä taipaleella ei ole mitään paikkaa pysähtyä tiensivuun hengähtämään. Kun pääsin ehjänä läpi, huomasin puristavani rattia rystyset valkoisina.

Toteemipaalu Malahatin näköalapaikalla, pohjoisen suuntaan ajettaessa.

Toteemipaalu Malahatin näköalapaikalla, pohjoisen suuntaan ajettaessa.

Hotelli ei ole hieno, mutta ihan viihtyisä ja loistavalla paikalla. Koska hotellihuoneessa ei ole kummoisempaa kokkausmahdollisuutta, käymme päivittäin illansuussa ulkona syömässä. Sehän on kuin kävisimme joka päivä treffeillä! Suosikkipaikkamme on vähän laadukkaampi purilaisravintola Red Robbin. Meillä on kummallakin lempiannoksemme, sellaiset luotettavan hyvät, emmekä ole pettyneeet kertaakaan. Jotkut tarjoilijatkin ovat jo tulleet tutuiksi. Keskiviikkona selvisi, että yksi tarjoilijoista, lingvistiikan opiskelija Emily, on suomensukuinen ja oli juuri harmitellut mummolleen, ettei tämä ollut opettanut suomea.

Red Robin on mutkattoman mukava hampurilaisravintola.

Red Robin on mutkattoman mukava hampurilaisravintola.

Kotona on remontti kesken, mutta se on nyt jäissä. Tämä sydäntalvi näyttää nyt kuluvan näin. Kesällä on sitten mahdollisuus purjehtia näissä huikeissa maisemissa.

Red Robinissa on joka ilta jonoa, mutta odotellessa voi taiteilla.

Red Robinissa on joka ilta jonoa, mutta odotellessa voi taiteilla.

Vancouverin itsenäisyysgaalan jälkilämmössä

Mihin aika oikein valuu? Itsenäisyyspäivästä on jo viikko, mutta vieläkin täällä lämmittelen hienon juhlan loisteessa. Olipa aivan mahtava ilta!

Saarella on ihana asua, mutta kun olet jumissa, olet jumissa. Suomen itsenäisyyspäivänä olin suunnitellut lentäväni puolenpäivän aikaan Nanaimosta suoraan Vancouverin keskustaan, vaan tiheän sumun takia koneet pysyivät saaren puolella. Lentoaikaa siirrettiin ja siirrettiin, mutta sumu ei näyttänyt hälvenemisen merkkejä. Lopulta päätin pelata varman päälle ja hyppäsin lauttaan. Onneksi Departure Bayn lauttaterminaali on ihan vesitasoterminaalin vieressä. En uskaltanut riskeerata, etten ehtisi ajoissa juontamaan Suomen satavuotisgaalaa Vancouver Convention Centerissä.

Vancouverin satama oli upea kun sumu levisi.

Vancouverin satama oli upea ennen kuin sumu peitti kaiken.

Mantereen puolella suomalainen ystäväni Minna ja miehensä David (eli ne, joilla on laukkahevosia) tulivat apuun. Minna hurautti kesken työpäivänsä hakemaan minua satamasta ja vei Davidin luo, joka taas kyyditsi minut perille Canadan Placelle. Aikamoista palvelua! Ehdin sopivasti Vancouver Convention Centeriin itsenäisyyspäivän juhlan läpimenoon.

Aulasta oli hienot näkymät.

Konferenssikeskuksen aulasta on hienot näkymät. Suomensukuinen pianisti Miles Black soitti pianoa, kun vieraat nauttivat maljoja ennen gaalan alkua.

Miten upeaksi juhlatila oli tehtykään! Tavallinen konferenssisali oli illalla taianomainen sinivalkoisessa valaistuksessa, suurten ikkunoiden takana meri, kaupunki ja valojen tähdittämät vuoret. Pöydillä oli taiteellisia asetelmia hopeisista oksista sinisiksi valaistuissa lasimaljoissa ja valkoiset liinat tuomassa juhlavaa tunnelmaa. Koko ilta oli niin hieno, että olen vieläkin melkein liikuttunut. Juhlava, mutta ei pönöttävä. Iloinen, mutta ei heppoinen.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista ennen juhlan alkua.

Alkuun komeasti univormupukuiset poliisit – muuten juontajakumppanini Esko Kajanderin entisiä työtovereita – toivat 150-vuotiaan Kanadan ja 100-vuotiaan Suomen liput lavalle ja kansallislaulut raikuivat Laura Kajannon esilaulamina. Näimme presidentti Niinistön tervehdyksen ulkosuomalaisille, sitten Finland House Societyn presidentti ja alueen suomalaisten johtohahmo Pauli Juoksu piti erinomaisen puheen. Vaan hyvä puhe Suomesta ja suomalaisista oli myös provinssin työ- kauppa- ja teknologiaministerillä (tms.) Bruce Ralstonilla. Eikä sille taas kalvennut yhtään Suomen kunniakonsuli Tom Nybergin puhe, jossa katsottiin myös tulevaisuuteen.

B0B5A177-499B-4E79-9012-5F1D2454E438

Onä lavalla – tai oikeastaan valkokankaalla juontolaseissani. Lavalla pitää nähdä sekä kauas että lähelle, joten monitehot ovat tarpeen. Kuva Minna Rytkönen.

Vaihtelimme kieltä suomesta englantiin ja takaisin koko juhlan ajan, sillä monet suomensukuiset täällä eivät kovin montaa sanaa suomea osaa.  Näimme lyhyitä videoita Suomen historiasta, kiitos uskomattoman taitavan Joonas Rissasen, ja välillä Larissa Loyva lauloi suosikkisäveliä ”Elämää juoksuhaudoissa” Dingon ”Autiotaloon”. Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen” kuultiin yhteislauluna. Hassua, miten iskelmämusiikkikin voi koskettaa tunteita.

534B27FB-35B5-4427-BE36-CB86234693A7

Minä ja Esko juontohommissa. Kuva Minna Rytkönen.

Upea Paanasten sukua oleva kanadalaislaulaja Emili Losier (joka on muuten sijoittunut toiseksi Lappeenrannan laulukilpailussa) esitti pianisti Aude Urbancicin kanssa kauniita suomalaisia lauluja Mårtensonin ”Myrskyluodon Maijasta” Merikantoon – viimeisenä tietenkin Sibeliuksen ”Finlandian”. Emili on opiskellut vanhassa opinahjossani Jamkissa Jyväskylässä ja sen jälkeen Sibeliusakatemiassa, ja on kertakaikkiaan loistava laulaja. Sanoinkin, että jos Tim ja minä viettäisimme vielä kolmannetkin hääjuhlat, niin olisi ihanaa saada Emili ja Aude esiintymään.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Gaalaillallisen jälkeen oli ihana tavata kanadansuomalaisia juhlijoita. Monet sanoivat, että oli ehdottomasti upein suomalaisjuhla, mitä näillä seuduilla on koskaan ollut. Oli todella suuri kunnia olla juontamassa niin hienoa juhlaa. Tämän parempaa tilaisuutta tutustua täkäläisiin suomalaisiin ei  olisi voinut olla.

Suuri kiitos kuuluu tietysti juhlatoimikunnalle, joka viilasi ohjelmaa kuukausitolkulla ja Finland100 Vancouver -toimikunnalle. Katriina Laslo, Pauli Juoksu, Kathy Stenroos, Tom Nyberg, Karina Linder, Kristiina Morrison, Pete Kosonen ja Joonas Rissanen ovat uhranneet aikaansa yhteiseksi hyväksi. Etenkin olin vaikuttunut siitä, kuinka kovasti Katriina Laslo teki töitä käsikirjoittaessaan iltaa – Suomen satavuotisen historian kirjoittaminenhan ei ole ihan yksinkertaista ja liikkuvia palasia oli todella paljon. Katalla oli Suomessa asuessaan menestyvä juhlien järjestelyfirma, toivottavasti nyt Katan kyvyt huomataan täällä Kanadassakin.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude, iloisina juhlan jälkeen.

Juhla meni siis paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut toivoakaan. Ainoa surku oli se, että Tim ei päässyt mukaan keikkatyöltään Vancouverinsaarelta. Sumun takia vesitasot eivät lentäneet Victoriastakaan, ja lautoilla ei olisi enää ehtinyt. Onneksi tiesin, että Minnalla on iltapuku, koska Minna järjesti juuri suuren laukkahevosalan palkintogaalan, eikä Minnaa onneksi tarvinnut paljon houkutella.

Minna ja Mia.

Minna ja Mia.

Näin viisikymppisenä Miana on huomattavissa yksi iso ero verrattuna kaksikymppiseen Miaan. Toipumiseen menee nykyään paljon enemmän aikaa. Nuorena jaksoin käydä tanssimassa joka ilta, nykyään pelkkä valvominenkin saa aikaan monen päivän väsymyskierteen.

Mutta Suomen satavuotisjuhlat ovat vain kerran elämässä. Onneksi tuli sellainen ilta, jota voi muistella loppuelämänsä.

Liput tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Liput ja sinivalkoinen puku tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Suomessa tällä hetkellä miljoonat ihmiset katsovat silmä kovana, kun Linnan juhlien kättelyjono etenee hitaasti mutta varmasti kuin kehitys. Minä täällä 10 tunnin takamatkan päässä yritän miettiä, mitä pitää vielä muistaa pakata mukaan Vancouveriin. Juonnan tänään upeassa Convention Centerissä suomalaisten suuren itsenäisyyspäivän juhlan. Lennän pian taas iltapukuineni vesitasolla (tai siis istun kyydissä) kotoa Nanaimosta salmen yli suoraan Vancouverin satamaan, tämäniltaisen juhlapaikan viereen – jos siis sumu ei mantereella ole liian sakea.

On melkein epätodellinen olo. Tällainen päivä, täyden sadan itsenäisen vuoden juhla, tulee todennäköisesti kohdalle vain kerran elämässä. Pitäisi osata sanoa jotain ylevää, kohottavaa. Puhua talvisodasta ja veteraaneista ja mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Mutta minä vain mietin, mitenköhän jaksan seistä uusilla korkokengilläni monta tuntia.

19BB73C0-12F7-4E9F-9566-E09B0646E414

Olen 52-vuotias. Se on neljä vuotta vanhempi kuin Suomi oli syntyessäni. Suomi ei ollut mikään vanhus harmajapää, vaan vielä melkein neitokainen – valtiona siis. 48-vuotias ihminen taas on neitokaisesta jo kaukana, tukevasti keski-ikäistynyt. Mietin, miten valtavan paljon Suomi ja maailma on muuttunut, hyvää suuntaan.

Ylen Ajantasasta soiteltiin tiistaina ympäri maailmaa ja kyseltiin ulkosuomalaisten itsenäisyyspäivän juhlinnasta. Minä edustin tällä kertaa koko Pohjois-Amerikan mannerta, vaikka tästä länsirannikosta taisin vain puhuakin. Anteeksi Florida, Texas ja Massachusetts! Anteeksi Ontario, New York ja Minnesota! Aina myöhemmin tulee  mieleen, mitä olisi pitänyt muistaa sanoa.

Yksi toimittaja Kati Lahtisen kysymyksistä oli, mistä täällä tulee puhe, kun kanadalaiset kuulevat minun olevan Suomesta. Vastasin, että suomalaisten siirtolaisten aikoinaan Vancouverinsaaren kylkeen perustamasta ihanneyhteiskunnasta Sointulasta (jonka täkäläiset lausuvat soin-TU-lah). Ei, en ole vielä käynyt siellä, koska näin talvisaikaan kuuden tunnin matka ei ole parhaimmillaan. Ehkä ensi kesänä purjehdimme sinne uudella veneellämme?

958872DA-9759-4BAD-8E1F-F8F097B5022E

Niin, Sointulasta kyllä tuleekin puhe, ja joskus jääkiekosta. Yleensä suomalaisiin suhtaudutaan vähän niin kuin kanssaihmisiin, jotka myös tajuavat jotain siitä, mitä on kylmä talvi. Mutta tietenkään en tajunnut sanoa, että usein tulee puhe kielitaidosta.

Minun ikäpolveni englanninkieliset kanadalaiset ovat koulussa opiskelleet pakkoranskaa. Tosin en ole kuullut kenenkään siitä kiukuttelevan: päinvastoin, moni toivoo, että olisi opiskellut ranskaa vielä paremmin, ja muitakin kieliä. Sillä niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kielitaidon rajat ovat maailmani rajat.

Ilman suomalaista maksutonta (huom, ei ilmaista, sillä jokuhan sen maksaa) koululaitosta ja laajaa kieliopetusta 80-luvulla elämäni olisi varmaankin mennyt aivan toisin. Kiitos peruskoulun kieliohjelman ja loistavien  ranskanopettajieni Hilkan ja Helenan, pystyin rastittamaan Kanadan työlupahakemuksista kummatkin viralliset kielet sellaisiksi, joita puhun. Kiitos kaikkien englanninopettajieni, Lions-klubin vaihto-oppilasohjelman ja interrailien, pystyn puhumaan jopa tunteistani englanniksi. Kiitos pakkoruotsin, viihdytän Timiä Vancouverin Ikeassa kertomalla, mitä tuotteiden nimet tarkoittavat. Ja siksi en oikeasti puhukaan pakko-ruotsista, vaan mahdollisuus-ruotsista, mahdollisuus-englannista, mahdollisuus-ranskasta. Olen suomalaisessa koulutussysteemissä opiskellut myös mahdollisuus-italiaa, mahdollisuus-espanjaa, mahdollisuus-viroa, mahdollisuus-latinaa ja mahdollisuus- esperantoa. Aika paljon mahdollisuuksia. Ja näiden mahdollisuus-kielien opetuksesta on syytäkin maailmalla olla kateellinen.

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Kun ajattelen kaikkia niitä kielitaidottomia suomalaisia siirtolaisia, jotka tänne Kanadaan tulivat 1870-luvulta alkaen, sydämeni sulaa myötätunnosta. Miten pelottava paikka voi olla maailma, jota et ymmärrä.

Niin että kiitos hienosta valtiosta, paitsi isäni kaltaisille sotaveteraaneille, myös kaikille teille, jotka olette olleet rakentamassa parasta mahdollista rauhanteon välinettä: tasa-arvoista suomalaista koulutussysteemiä, joka kannustaa ajattelemaan ja kehittymään. Suomen luonnonrikkaudet sijaitsevat lähinnä korvien välissä. Käytetään niitä rikkauksia viisaasti seuraavatkin 100 vuotta.

Käytän tätä huivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.

Käytän tätä matkamuistohuivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.