Oleskelulupa etenee Kanadan byrokratian rattaissa!

Sain vihdoinkin ”Kruunulta” eli Kanadan valtiolta iloisia uutisia: oleskelulupa-anomukseni on nyt käsittelyssä!

Tulimme tänne Vancouverin saarelle siis tammikuun alussa ja tiesimme kyllä, että maahanmuuttomuodollisuuksiin menee aikaa ja rahaa. Joillekin suomalaisille on ollut yllätys, että ei meitäkään noin vain joka paikkaan haluta, vaikka Suomen passi onkin maailman halutuimpien joukossa. Kanadaan haluaa eri syistä moni ihminen ympäri maailmaa ja tänne muuttaminen on paljon mutkallisempaa, kuin vaikkapa EU:n sisällä maasta toiseen muutto. Ja aika hintavaa: ystävämme Martina, joka on saksalainen juristi ja täällä toimii maahanmuuttokonsulttina sanoi, että helposti pelkkiin oleskelulupahakemuksiin kuluu kaikkine asiapapereiden hankintoineen ja käännöksineen rahaa jopa 10.000 dollaria, eikä silti ole mitään takuita viranomaisten myönteisestä päätöksestä. Onneksi suomalaiset asiakirjat, kuten avioliittotodistus, saa helposti virallisina englanninkielisinä käännöksinä.

IMG_1305

Ystävämme Larry oli löytänyt minulle lahjaksi hienon hellehattu/aurinkovarjo -yhdistelmän.

Tim käytti alkuvuodesta monta viikkoa papereitten täyttämiseen. Olen pitänyt itseäni kohtuullisen hyvänä lomakkeiden täyttäjänä, mutta nämä lomakkeet olivat kyllä omaa luokkaansa. Välillä hakijana puhuteltiin minua (niin kuin luontevalta tuntuukin) ja sitten seuraavassa paperissa taas hakija olikin Tim. Timin nimittäin piti anoa, että saa toimia sponsorinani. Sen voisi tässä tapauksessa kääntää vaikka elättäjäksi.

Jotkut sinkkunaiset ovat muuten vähän suutahtaneet minuun, kun olen sanonut, että jos sinulla on alaikäisiä lapsia, niin en kyllä neuvoisi ehdoin tahdoin etsimään kumppania ulkomailta – katso esimerkiksi blogipostaukseni huhtikuulta:

Mitä minulta kysytään eniten nettideittaamisesta – ja mihin en halua vastata

Tärkein syy, miksi alaikäisten lasten äidin ei minun mielestäni pitäisi etsimällä kumppania ulkomailta, on tietysti se, ettei lasten koko elämää pitäisi myllertää oman deittielämänsä vuoksi. Suurimmalle osalle suomalaisia sinkkunaisia voi Suomestakin ihan hyvin löytyä sopiva kumppani. Kumppanin haun laajentaminen kotimaan ulkopuolelle voi olla hyvä vaihtoehto silloin, kun ei tarvitse ottaa lasten elämänkulkua ja lasten isää huomioon rakkauselämänsä ratkaisujen vaikutuksista. Meillä Timin kanssa sattumalta tällainen tilanne näin viisikymppisenä oli, koska minulla ei ole omia lapsia ja Timin lapset ovat nyt jo täysi-ikäisiä.

Purjehduskaverimme Judy ja Joseph antoivat minulle tervetuliaislahjaksi Kanadan lippu -torkkupeiton. Sille oli usein käyttöä talven koleina iltoina.

Purjehduskaverimme Judy ja Joseph antoivat minulle tervetuliaislahjaksi Kanadan lippu -torkkupeiton. Sille oli usein käyttöä talven koleina iltoina.

Toinen syy on se, että ainakin kanadalaisen miehen pitää olla todella varma tunteistaan, jos haluaa sponsoroida sinut JA lapsesi maahan. Nyt nimittäin Tim on sitoutunut siihen, että pystyy ja haluaa ilman yhteiskunnan tukea elättämään minut kolme vuotta, vaikka eroaisimmekin. Jos sinulla on alaikäisiä lapsia, niin aika todennäköisesti samanikäisellä miehelläkin on ennestään lapsia ja täällä Kanadassa elatusmaksut ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Ihan varattomalla ja virattomalla kaverille ei siis edes anneta mahdollisuutta tuoda vaimoa lapsineen muualta.

Useimmat meistä minun ikäpolveni suomalaisnaisista olemme niin tottuneita siihen, että on oma ammatti ja työ. Nuoresta lähtien meille on korostettu, että aina pitää pystyä elättämäään itsensä ja lapsensa ilman miehen apuakin, joten koko ajatus olemisesta miehen elätettävänä on vieras. Suomessa on huomattavasti helpompaa ajatella avioliittoakin pelkästään rakkausasiana, jossa maallisilla raha-asioilla ei ole mitään merkitystä. Jos lasten isä osoittautuisikin hulttioksi, niin yhteiskunnalta saa sentään jonkinlaista apua ja tukea. Täällä Kanadassa asiat ovat toisin. Isällä on lakisääteinen elatusvelvollisuus, joka menee kaikkien muiden menojen edelle, kärjistetysti sanoen. Etenkin, jos lapsia on usean eri naisen kanssa voi elatusmaksuihin kulua kuulemma suurin osa tuloista, ja rästiinjääneitä maksut eivät vanhene. Tim on kertonut tarinan tutusta miehestä, joka ei edes ollut tiennyt entisen tyttöystävänsä odottaneen lasta lähtiessään aikoinaan seikkailemaan ulkomaille. Kotimaassa odotti sitten parinkymmenen vuoden päästä iso lasku. Tavallaanhan se on ihan oikein, sillä miksi ehkäisy olisi vain naisen vastuulla ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin huolehtia jälkeläisistään?

Täällä muuten myös avoliitto rinnastetaan siinä suhteessa avioliittoon, että kun yhteiseloa on takana tietty määrä vuosia, omaisuus menee jakoon samalla tavalla kuin avioliitonkin päättyessä. Älä siis ihmettele, jos kanadalaismies epäröi yhteenmuuttamista!

Tämänkaltaiset elatusvelvollisuuteen liittyvät asiat  saa varmaankin monet miehet miettimään moneen kertaan, ennen kuin haluavat vakavamman suhteen ulkomaalaisen naisen kanssa. Varsinkaan itä-eurooppalaisen, niin kuin me suomalaiset kartalta katsoen näytämme olevan.. Ihan tavallisen fiksutkin kanadalaiset ovat nimittäin olleet vähän epävarmoja siitä, että kuuluiko Suomi itäblokkiin vai ei – ja miksi eivät olisi, kun Pietari on niin lähellä Suomen rajaa. Varmasti minäkin näytin silloin reilu vuosi sitten nettideittisivustolla ensinäkemältä monen pohjois-amerikkalaisen silmissä itä-eurooppalaiselta onnenonkijalta ja postimyyntivaimolta – jos ei siis vaivautunut tarkemmin tutkimaan profiiliani.

IMG_4291

Kanadan maahanmuuttoviranomaiset halusivat myös paljon valokuvia todisteeksi siitä, että suhde on todellinen eikä järjestetty avioliitto. Meidän täytyi myös nimetä sukulaisia ja ystäviä, joita on ollut häissämme ja muissa juhlissamme ja ovat siis nähneet meidät yhdessä.

IMG_4294

Kun Tim ja minä sitten vihdoin saimme parisenttisen paperipinon liitteineen lähetettyä käsittelyyn, se tuli kuukauden päästä bumerangina takaisin. Papereistani puuttui syntymätodistukseni! Suomalaiseen väestörekisterisysteemiin tottuneelle se tuntui hullulta. Minähän olen itse kävelevä todiste siitä, että olen syntynyt! Etsimme netistä englanninkielisen selosteen, että Suomessa ei käytetä paperisia syntymätodistuksia, vaan kaikki oleelliset tiedot löytyvät väestörekisteristä ja liitimme mukaan kopion väestörekisteriotteestani. Toiseen kertaan. Sama paperi nimittäin oli myös avioerotodistukseni.

Nyt odottelemme lisäohjeita siitä, mitä asiakirjoja pitää seuraavaksi viranomaisille toimittaa. Todennäköisesti ainakin joudun terveystarkastukseen valtuutetulle lääkärille, joita ei täällä saarella ole kai kuin kaksi, eikä kumpikaan lähellä Nanaimoa.

Vielä on pitkä tie edessä, mutta oikein hyvässä lykyssä saatan saada jopa tämän vuoden puolella oleskelu- ja työluvat. Varaudun kuitenkin siihen, että vasta ensi vuoden puolella kaikki täkäläiset paperini ovat kunnossa. Nyt asia on joka tapauksessa hoidossa, minulla on numero järjestelmässä ja pääsen heinäkuussa rauhassa palaamaan kotiin Kanadaan Suomen-matkan jälkeen. Ja kyllä, koti tuntuu jo olevan Kanadassa. Minun kohdallani on totta, että elämä on parempaa Kanadassa, Life is better in Canada.

IMG_0046

 

 

Samettisia jättiläispuita ja huikaisevia näköaloja – 100 km matka Victoriaan on elämys

Nyt taas olen niin vaikuttunut täkäläisistä maisemista, että en millään malta olla hehkuttamatta kuvien kanssa päiväreissuamme Victoriaan. Mutta tällä kertaa en puhu British Columbian pääkaupungista sen enempää, vaan nimenomaan matkasta.

Tim on välillä joutunut ajamaan tuo reilun sadan kilometrin matkan Victoriaan päivittäin. Kun on tullut lunta ja räntää, en ole ollut mitenkään innoissani miehen lähtiessä aamu-viideltä liukkaalle ja pimeälle tielle. Mutta perjantaina aamupäivällä aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kaikki oli ihanasti.

IMG_1379

Tässä vaiheessa tie vielä oli väljä ja avoin.

Täällä Vancouverin 460 kilometriä pitkällä saarella on vain yksi valtatie, joka kulkee etelästä Victoriasta pohjoiseen Port Hardyyn asti. Paikoin vaikeakulkuisen maaston takia tie kulkee saaren itälaitaa. Vuorten yli mentäessä monin kohdin kaistoja on vain yksi suuntaansa, joten tuhansien ihmisen posottaessa työmatkaansa onnettomuuksia sattuu usein. Ja niin oli tapahtunut myös tällä kertaa.

IMG_1380

Jouduimme tunniksi sumppuun mutkaiselle vuoristo-osuudelle. Olimme lähteneet matkaan erittäin hyvissä ajoin, mutta Tim myöhästyi silti kokouksestaan puolisen tuntia.

Paluumatkalla halusin kerrankin tehdä pari pysähdystä. Ensimmäinen oli lähellä Victoriaa.

IMG_1393

Tie tuntuu menevän taikametsän läpi.

Goldstream Provincial Park on aivan valtatien varrella ja olen joka kerta halunnut pysähtyä siellä, koska puisto näyttää auton ikkunastakin vilahtaessaan satumaisen kauniilta.

IMG_1403

Ihana joki virtaa puiston halki.

IMG_1415

Goldstream – kultavirta! Aivan nimensä mukainen.

Kuumana iltapäivänä oli ihana kävellä varjoisassa metsässä, jossa puita koristi satumaisen samettinen sammal.

IMG_1401

Olen niin ihastunut täkäläisiin puihin! En ole missään nähnyt näin kauniita sammalpintoja.

IMG_1404

 

On vaikea saada kuvista mitään käsitystä siitä,miten valtavia nämä puut ovat. Tim poseerasi yhden setripuun edustalla.

IMG_1406

Tim on 182 cm pitkä, joten sormien väli on samaa luokkaa. Puun ympärysmitan täytyy siis olla reilusti yli 5 metriä.

IMG_1410

Pakkohan minunkin oli poseerata. Puiden halaaja!

Puistossa voisi viettää enemmänkin aikaa ja kiivetä vaikka vuorelle. Tosin alueella on sekä karhuja että puumia, joista varoitetaan tässä taulussa.

IMG_1412

Finlaysonin nimi vilahtelee täällä monessa paikassa. Ettei olisi ollut samaa skottisukua sekä Suomeen tekstiilitehtaan perustanut James että Kanadan länsirannikolla vaikuttanut Roderick.

Koska meillä ei tällä kertaa ollut mikään kiire kotiin, päätimme pysähtyä myös näköalapaikoilla vuoristotien korkeimmilla kohdilla. Ja kyllä kannatti, vai mitä?

IMG_1419

Maisemat tuovat mieleen Norjan vuonot ja vuoret.

IMG_1417

Näköalapaikalta on huikaisevat näkymät itään saarille ja salmen taakse mantereelle.

IMG_1424

Meri ja taivas hohtivat suunnilleen yhtä sinisinä.

IMG_1423

Näköalapaikalla sai nauttia myös alkuperäiskansan taiteesta. Toteemit ovat usein todella vaikuttavia.

Kotiin päästyämme oli ihana istuskella varjoisalla mutta silti lämpimällä terassilla ja nauttia lintujen konsertista. Tuntui melkein haikealta ajatella, että en vietä koko kesää täällä kotona Kanadassa. Olen nimittäin kesäkuun alkupuolella tulossa Suomeen, Tim tulee perässä vähän myöhemmin. Meillä on yhdessä kuukauden verran aikaa nauttia Suomen suvesta.

Ehdimme muuttokuorman pakkauksen ja ystävien tapaamisen keskelläkin lähteä parin viikon kotimaankierrokselle – tai kai pitäisi sanoa, että minun synnyinmaatani kiertämään – ja nyt suunnittelen kuumeisesti, mitä haluan Timille näyttää. Eteläistä Suomea Jyväskylän korkeudelle asti ehdimme syyskaudella jo kiertääkin kohtalaisen hyvin, mutta kesällähän kaikki on ihanampaa. Turun saaristoon ja Saimaalle haluamme palata, ehkä tällä kertaa veneillen tai meloen. Ahvenanmaalla saamme viettää juhannuksen ystävien kanssa. Pohjanmaalle menemme ilman muuta sukulaisia tapaamaan, samalla voisi käydä Merenkurkun kansallispuistossa katsomassa kuinka paljon maata on noussut esiin sitten viime käynnin. Kolin kansallismaisema, Raatteenportin vaikuttava muistomerkki, Mannerheimin synnyinkoti Askaisissa, joka on yksi ainoista barokkityylisistä kartanolinnoista Suomessa? Vanha Rauma? Puumala? Mitä kaikkea nähtävää onkaan Lapissa? Niin paljon paikkoja, niin vähän aikaa.

Ehkä pakkaamme mukaan makuupussit ja ajamme valoisassa kesäyössä sinne minne nenä näyttää. Se voisi olla todella romanttisista.

IMG_1429

Elämässä ei ole takuita, joten iloitaan nyt, kun olemme elossa

Olen tainnut katsoa liikaa Downton Abbeyä. Tiedäthän draaman säännön: juuri kun pariskunnalla kaikki on hyvin, toinen kuolee traagisesti. Niin kuin kaikki sarjaa katsoneet tietävät, niin kävi Lady Maryn rakkaalle Matthewille ja entisen autonkuljettajan Tomin perijätär-vaimolle Lady Sybilille, samoin kuin sadoille muille hahmoille elokuvissa, tv-sarjoissa, kirjoissa ja näytelmissä. Omassa elämässämme Tim ja minä löysimme toisemme vuosi sitten kaikkien hankaluuksien jälkeen ja nyt olemme vihdoinkin onnellisia. Välillä pelkään, että mitä jos Timille tapahtuu jotain?

Kuva Shanshan Gong, meikki Emma Ärmänen.

Köyhän miehen Downton Abbey -perijätär. Kuva Dragon Flower Photo Studio/Shanshan Gong.

Meillä ei ole vielä ”tavallisia” televisiokanavia, eikä varmaan tulekaan ennen syksyn pimeitä iltoja. Emme ole Timin kanssa olleet mitään kovin ahkeria tv:n katsojia. Suomessa kyllä yritin katsoa ainakin yhden jakson jokaista kotimaista sarjaa, että tietäisin, mitä tutut tekevät, mutta loppusyksyllä huomasimme, ettemme olleet katsoneet ollenkaan televisiota pariin viikkoon.

Jossain vaiheessa kesälomien jälkeen haluan kyllä nähdä sisustusohjelmia, kuten ”Remppa vai muutto – Love it or list it Vancouver”, jonka maisemat oli ihan oikeasti yksi iso syy siihen, että katselin tarkemmin myös tämän maailmankolkan miestarjontaa. Mutta meillä on Netflix, jossa kyllä riittää katsottavaa vielä pitkäksi aikaa.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen maisemia, näillä taloilla on varmaan kaksinkertainen hintalappu meidän taloon verrattuna.

Ensin katsoimme Netflixiltä pari kautta kehuttua ”House of cards” -sarjaa Washingtonin poliittisista juonitteluista. Sarjan hahmot tietysti ovat keksittyjä, mutta viime aikoina on välillä tuntunut, että todellisuus on tv-draamaa ihmeellisempää. Vaikka sarja on hyvin kirjoitettu, on sen maailmankuva myös masentavan synkkä.

Jane Fondan kirja "Prime time" on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Jane Fondan kirja ”Prime time” on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Etsin siis jotain valoisampaa, ja löysin Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämän mainion komediasarjan ”Grace and Frankie”, jossa seitsemänkymppiset lakimiehet jättävät vaimonsa saadakseen vihdoin elää yhdessä, siis homoina. Mitä tapahtuu jätetyille vaimoille? Sarjan käsikirjoittaja Marta Kauffman on aikoinaan luonut myös ”Frendit”, ja sen huomaa. Välillä nauran ääneen, kun hahmot sanailevat hauskasti. Erityisesti pian 80-vuotiaan Jane Fondan näytteleminen on sekä kepeää että myös kipeää – juuri niin kuin komediassa pitääkin. Martin ”Charlie-Sheenin-ja-Emilio-Estevezin-isä” Sheen on myös yllättävän hyvä ex-miehenä. Tietenkin sarjan päähenkilöt ovat epäluonnollisen kauniita (kellä on muka luonnostaan niin napakka leukalinja edes viisikymppisenä?) (paitsi Timillä, tietenkin) ja hämmentävän varakkaita, mutta se on sivuseikka. Pihtailen sarjan viimeisiä jaksoja, en malttaisi millään luopua vielä näiden naisten seurasta. Jane Fondasta olen innostunut niin, että ahmin juuri Fondan kirjaa ”Prime time” ikääntymisestä, ”elämän viimeisestä kolmanneksesta”. Lenitalla ja Fondalla on siis iän lisäksi muutakin yhteistä, Lenitahan kirjoitti aiheesta kirjan nimeltä ”Jatkoaika” jo vuosituhannen alussa.

Teen tässä samalla omaa pientä tutkimustani siitä, millaista minun oma loppuelämäni tulee olemaan, jos jatkan tätä menoa. Olen sitä mieltä, että näin viisikymppisenä rakennamme perustusta vanhuudelle (inhoan kaikkia ikäihmisseniori-kiertoilmaisuja), ihan niin kuin parikymppisenä tehdyt valinnat rakensivat tätä keski-ikää. Ehkä siksi nyt kiinnostaa yli seitsemänkymppisten naisten elämä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan "Elämäni ja isänmaani" heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa, kuva Anu Kiiveri. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan ”Elämäni ja isänmaani” heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Jossain vaiheessa aloimme sitten Timin kanssa pitää tunnin-parin minilomia Englannin kukoistavalla maaseudulla Downton Abbeyn kartanossa. Timillä on tapana puuhata jotain samalla ja siinä jalkalistoja laittaessa menee tietysti helposti ohi joku sukulaisuussuhteita selittävä lausahdus. Sarjassahan porukkaa piisaa ja brittiläiset tavat kukoistavat. Olen aina pitänyt sarjasta myös upeiden pukujen ja huolella tehdyn lavastuksen vuoksi, mutta ennen pidin henkilöhahmoja aika etäisinä. Nyt kun olemme katsoneet Downtonia lähes joka ilta olen ehkä itsekin katsonut sarjaa tarkemmalla silmällä. Erityisesti odotan aina leskirouvan, siis hallitsevan Lord Granthamin äidin Violetin, hienostuneen myrkyllisiä loukkauksia. Olisi myös ihana päästä vierailemaan kuvauspaikalla, Downton Abbeya esittävässä Highclere Castlessa.

Mutta nyt siis takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen. Kun olen puolen vuosisadan aikana moneen kertaan nähnyt, että paha ei aina saa palkkaansa, eikä itku aina seuraa pitkästä ilosta, niin miksi minua pelottaa olla onnellinen? Elääkö minussa kuitenkin pieni taikauskoinen ihminen, joka kuiskuttaa, että kellä onni on, se onnen kätkeköön?

Televisiosarjojen juonenkäänteissä on omat sääntönsä, joita tämä oikea elämä ei onneksi aina noudata. Varmasti hermoilen jatkossakin, kun Tim ajelee aamuvarhaisella parin tunnin matkan Victoriaan ja pitkän työpäivän jälkeen takaisin. Mutta hermoilu ja huolestuminenhan ei auta ketään, pilaa vain nykyhetkenkin. Voin tehdä parhaani, että mies on virkeä aamulla ja saa iltaisin rentoutua. Minäkin voin rentoutua ja nauttia tästä ajasta, kun olemme kumpikin vielä tietääksemme terveitä ja hyväkuntoisia. Takuita kukaan ei täällä saa, mutta jokaisella meistä on ainakin asenteemme suhteen sentään jonkinlainen vaihto-oikeus. Iloitaan niin kauan kun olemme elossa!

15493939_10210678544022416_1882166104_n

Kuva Shanshan Gong, Dragon Flower Photo Studio, meikki Emma Ärmänen.

ps. Juuri tätä kirjoitusta läpilukiessani sain muistutuksen siitä, että todellakaan meillä kellään ei ole elämässä mitään takuita. Kämppikseni vuodelta 1984, rakas, viisas ystäväni Mari on viime yönä menehtynyt pitkän sairauden jälkeen. Kiitos vuosikymmeniä jatkuneesta ystävyydestä ja voimia perheelle surun keskellä.