”Ei se sattunutkaan”, sanoi Mia-täti mammografiassa

Mammografia. Miten pehmeän pyöreä sana. Tulee mieleen kaikki mammat ja muut lempeät nisäkkäät. Mielikuva on kyllä varsin kaukana todellisuudesta.

Näin kun olen täyttänyt puoli vuosisataa, saan joka toinen vuosi kutsun mammografiaan, rintasyövän seulontatutkimukseen. Kaksi vuotta sitten oli eka kerta, jota olin pelännyt aivan hulluna. Olin aivan viime hetkelläkin kääntymässä pois, mutta ajattelin, että enköhän kestä sen pari minuuttia, ystävättärieni muistoksi. Minulta on nimittäin kuollut kaksi ystävätärtä nelikymppisinä rintasyöpään. Vielä useampi on rintasyövän sairastanut ja siitä selvinnyt – kenties juuri mammografian ja varhaisen diagnoosin ansiosta.

Tässä Shanshan Gongin kesäkuussa ottamassa hääkuvassa on rintavarustus sen verran esillä, että käynee kuvituskuvasta?

Villi arvaus: mammografialaite on jonkun miehen suunnittelema. Vai tulisiko muka jollekulle naiselle ensimmäisenä mieleen, että jonkinmoisen tötterön sijaan pienetkin rinnat kannattaa litistää litteiden levyjen väliin? Tosin kokenut hoitaja kertoi, ettei rintojen koolla ole mitään tekemistä sen kanssa, onko tutkimus hankala tai kivulias.

Turha kaunistella: kyllä se sattui, silloin ensimmäisellä kerralla. Hyvä puoli oli se, että toimitus kesti hyvin vähän aikaa. Muistelin niiden parinkymmenen sekunnin aikana tutkimusta, jonka mukaan ihminen kestää kipua paremmin silloin, kun kiroilee. Voimasana on todellakin siis osuva nimitys.

Mutta kumma kyllä tällä toisella kerralla toimitus ei sattunutkaan oikeastaan juuri ollenkaan. En kiroillut yhtään! Muistikuvissani litistyslevyt olivat kylmää terästä, mutta nyt ne olivatkin huoneenlämpöistä muovia. Ehkä olin vähän rennompi, kun tiesin, että selviän hengissä? Tai olisiko ensimmäisellä kerralla vaan ollut hormonit siinä vaiheessa kuukautta, että olin arka ja herkkä kuin kevään ensi kukkanen?

Nyt sitten jään odottelemaan kirjallisia tuloksia. Kolmen viikon sisällä pitäisi saada tietää, onko aihetta jatkotutkimuksiin. Pieni osa minusta vähän jännittää, sillä lapsettomat naiset kuulemma sairastuvat rinta- ja muihin naistensyöpiin todennäköisemmin kuin synnyttäneet ja imettäneet naiset. Kohtalon ivaa sekin, että ensin et saa lasta ja sitten vielä sairastut.

Kirjoitin muutama päivä sitten blogipostauksen kiitollisuudesta. Kiitollinen olen kaikesta valittamisestani huolimatta siitäkin, että saan etuoikeuden käydä mammografiassa. Hengissä ollaan vielä, ja täysillä!

Tässä kesäkuisessä hääkuvassa rintavarustus on aikalailla esillä. Kuva: Shanshan Gong

Tässä kesäkuisessä hääkuvassa rintavarustus on aikalailla esillä. Kuva: Shanshan Gong

 

 

 

 

Kanada-saappaat hakusessa Suomessa

”Vancouverinsaarella ei juuri koskaan sada lunta”, väitti Tim vuosi sitten, kun houkutteli minua muuttamaan sinne. Jep jep. Viime talvena lunta tuli moneen kertaan. Mutta täytyy myöntää, että kaikki muutkin saarelaiset ovat vakuuttaneet viime talven olleen ihan poikkeuksellinen. Ilmastonmuutos vaikuttaa Kanadan länsirannikollakin.

Moneen kertaan siis maa oli valkoisena, mutta koska routaa ei ole, märkä lumi sulaa pian. Jalkansa ehtii kuitenkin hyvin kastelemaan. Asuimme alkuun Nanaimon vanhassa kaupungissa ja kylmällä säällä pariin kertaan lähdin kaupungille Uggseissa. Vaikka kuinka yritin vältellä lumikasoja, noin 2,5 minuutin päästä Uggsit ja jalkani olivat likomärät.

image

Floridalaiselta kirpputorilta ostettuja harmaita Uggseja innostuin käyttämään maalauskenkinä. Kanadabuutsit on Kanadasta.

Niinpä etsin kunnon vedenpitäviä kanadabuutseja. Tammikuulla parhaat valikoimat kokoa 39 (tai mikä vastaava koko milloinkin on, riippuen siitä, onko kengät amerikkalaista vai brittiläistä mitoitusta) oli jo aikoja sitten myyty loppuun, mutta yhdet saappaat sentään löysin. Kun laittaa villasukan, ne ei kovin paljon lonksu.

Nämä ostaisin, jos voisin hankkia Suomesta monet saappaat. Kiva väri, järkevä korko.

Nämä ostaisin, jos voisin hankkia Suomesta monet saappaat. Kiva väri, järkevä korko.

Nämäkin saapikkaat ovat söpöt, vaikka Nanaimoon ehkä liian hempeät.

Nämäkin saapikkaat ovat söpöt, vaikka Nanaimoon ehkä liian hempeät. Pohja on tosi ohut ja kärki saattaa olla liiankin kapea.

Suomessa olen parin vuoden välein ostanut vähän sirommat korolliset goretex-saappaat tai nilkkurit. Etelärannikollahan riesana ei normaalitalvena ole niinkään kylmä, kuin loska ja jää, joten goretex-tyyppisellä kalvolla vuoratut kengät ovat ihan parhaat. Niillä voi kulkea sekä kuivalla että kostealla säällä ja mennä vaikka teatteriinkin, ilman että aina pitäisi kanniskella sisäkenkiä mukanaan.

Tämän tyyppisiä järkeviä ratsastuskenkiä minulla on ollut vuosien varrella monet, yleensä mustina.

Tämän tyyppisiä järkeviä ratsastuskenkiä minulla on ollut vuosien varrella monet, yleensä mustina.

Lähden ensi viikolla takaisin kotiin Kanadaan ja olen nyt jo monta viikkoa toiveikkaana etsinyt monesta kaupungista goretex-nilkkureita, ehkä nahkaisia. Vaan ei mitään ole löytynyt! Nättejä (ja kalliita) nahkanilkkureita kyllä, mutta ei sellaisia, missä voisi huoletta kulkea loskassa, mutta jotka eivät kuitenkaan olisi hiostavat kumisaappaat.

Todennäköisesti farkunlahkeet värjäisivät nämä saappaat nopeasti sinisiksi.

Todennäköisesti farkunlahkeet värjäisivät nämä saappaat nopeasti sinisiksi.

Mokka on suloista, mutta vaikea pitää kauniina.

Mokka on suloista, mutta vaikea pitää kauniina.

Nimimerkki Nanaimosta tiedusteleekin: Eikö kenkätehtaat valmista nättejä vedenpitäviä saappaita vai eivätkö kenkäkauppojen sisäänostajat osta niitä? En ymmärrä. Nahkasaappaat ovat ihanat, mutta loskassa ei paksuhkokaan pohja estä jalkoja kastumasta. Talvista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti yhä märempiä Suomessakin, joten eleganteille talvisaappaille luulisi olevan markkinoita. Ja etenkin sellaisille saappaille, joissa olisi suomalaisille paksuille pohkeille mitoitetut saappaanvarret – minunkaan  on ihan turha toivo yrittää mahduttaa sääriäni italialaissaappaisiin.

image

Näihin varsiin saattaisi pohkeet mahtuakin. En kokeillut.

Lopulta löysin aika kivat Aaltosen jokasäänsaappaat, jotka näyttävät jalassa suht siroilta. Eiväthän ne varsinaisesti hengitä kuten nahkakengät, mutta eivät onneksi näytä kumisaappailtakaan. Hintakin oli hyvä, koska juuri sattui olemaan jokin alennuskampanja ja kaikkein kivointa on se, että nämä nilkkurit ovat avainlipputuote. Kyllä näillä pitäisi Kanadassa pärjätä – etenkin, kun meilläpäin niitä yllättäviä teatteri-iltoja on varsin harvassa.

Mustaa ja viininpunaista Aaltosen jokasäännilkkureissa.

Mustaa ja viininpunaista Aaltosen jokasäännilkkureissa.

Loistoa ja rappiota: ristiriitaisen rosoinen Romania

Islanti ja Irlanti. Ne ovat ainoat maat Länsi-Euroopassa, joissa en ole vielä käynyt. Itä-Euroopasta sen sijaan löytyy vielä monta käymätöntä valtiota.

Yksi niistä pääsi pois käymättömien listalta viikonloppuna, kun olin luokkaretkellä Romanian pääkaupungissa Bukarestissa. Opiskelin 32 vuotta sitten matkailualaa Malmin kauppaoppilaitoksessa ja siltä ajalta jäi hyviä kavereita, joiden kanssa tehdään vuosittain kiva viikonloppureissu. Joskus ollaan Turussa tai Haikon kartanossa, joskus vaikka Istanbulissa, Vilnassa tai Varsovassa. Ollaan missä tahansa, aina on hauskaa, sillä matkailualan ihmisethän ovat tunnetusti hyvää seuraa. Asialliset hommat ja Ellun kanat -periaatteella matkojen ohjelmat on aina loistavasti järjestetty sekoitus informatiivisia kiertoajeluita ja rentoa meininkiä – hienoa, kun porukassa on niin monta entistä opasta, jotka tosiaan osaavat tehdä upeat matkaohjelmat.

Perjantaina Helsinki-Vantaalla sää yllytti lähtemään Suomesta.

Perjantaina Helsinki-Vantaalla sää yllytti lähtemään Suomesta.

Parasta kaikesta on tietysti yhdessäolo. Tunnemme toisemme ajalta, jolloin useimpien suurin saavutus oli ylioppilaskirjoitusten läpäiseminen. Tässä porukassa ei tarvitse, eikä oikein voisikaan esittää mitään. Tai no, huonoja vitsejä voi tietysti aina esittää.

Rolexin merkki ja töhryt samalla seinällä.

Rolexin merkki ja töhryt samalla seinällä.

Heidi Klumin ja romanialaisen mummon maailmat kohtaavat.

Heidi Klumin ja romanialaisen mummon maailmat kohtaavat.

Monelle muullekin meistä tämä oli ensimmäinen käynti Romaniassa. En oikein tiennyt mitä odottaa, ja toisaalta se ehkä kuvasikin sitä ristiriitaisuutta, mikä perillä odotti. Kaikkea löytyy, sekä rähjäisyyttä että loistoa maassa riittää tuhansien vuosien verran.

Ranskalainen hotelliketju Novotel oli rakentanut uudelleen paikalla sijainneen teatterin julkisivun, vaikka itse hotelli on täysin moderni.

Ranskalainen hotelliketju Novotel oli rakentanut uudelleen paikalla sijainneen teatterin julkisivun, vaikka itse hotelli on täysin moderni.

Hotellimme, Novotel, oli siisti ja tyylikäs paikka vanhankaupungin ravintoloiden lähellä. Lähimaastossa oli upeasti remontoituja vanhoja taloja. Ja sitten niitä vanhoja taloja, joita ei todellakaan oltu remontoitu. Luxus-putiikkien vierellä oli rähjäisiä kujia ja niiden vieressä taas loistoa. Omalla tavallaan roso on viehättävää.

Tämä kaunis vanha talo on lähes ruohottunut

Tämä kaunis vanha talo on lähes ruohottunut. 

image

Kävimme syömässä todella kiinnostavissa ravintoloissa. Hienot miljööt tasoittivat sitä, että ruoka ei varsinaisesti hurmannut, vaikka ihan kohtuullista olikin. Ehkä olen vain poispilattu, kun Suomessa saa nykyään niin maukasta ruokaa, etenkin kun ystäväni kokkaavat satokauden parhaista raaka-aineista.

Vanhankaupungin pieniltä kujilta löytyy monia ravintoloita. Viikonloppuisin ihmiset bailaavat kaduilla yömyöhään, kertoivat ryhmämme vetreämmät iltavirkut.

Vanhankaupungin pieniltä kujilta löytyy monia ravintoloita. Viikonloppuisin ihmiset bailaavat kaduilla yömyöhään, kertoivat ryhmämme vetreämmät iltavirkut.

Ensimmäisen illan ravintolamme Caru’ cu Bere näytti puuleikkauksineen satoja vuosia vanhalta ja tunnelma oli hälisevän octoberfestmäinen. Mutta saksalaisten kansantanssijoiden sijaan parketilla pyörähtelivät kilpatanssijat, jotka hakivat meidänkin porukasta tanssimaan. Ruoka oli lihaisaa ja sitä oli runsaasti.

Caru' cu Bere

Caru’ cu Bere

image

Lauantain lounasta nautimme kauniissa Pescaruksessa puiston laidalla. Alkuruokana ollut vihannessosekeitto oli oikein hyvää ja lihapullat sopivan yrttisiä.

image image

Lauantain illalliselta  odotin paljon, koska Casa Doina on kuulemma yksi Bukarestin kuuluisimmista ravintoloista. Hienon puiston keskellä oleva huvila oli upea, kun puutarhan valot loivat tunnelmaa. Onneksi ilta oli mukavan leppeä, sillä meidän pöytämme oli terassilla. Sisällä juhlittiin häitä frakeissa ja paljeteissa ja pelkäsimme jo olevamme auttamatta alipukeutuneita. Ruoka ei jäänyt mieleen, mutta ilta oli ihana.

image

Casa Doina on kaunis ravintola puiston keskellä.

Sunnuntaina menimme vielä ennen lähtöä pienemmällä porukalla museoon, joka oli hämmentävin nähtävyys pitkään aikaan. Romanian pahamaineisen diktaattorin Nikolae Ceausescun koti Palatul Primaverii eli Kevätpalatsi ei päällepäin näyttänyt kovin suurelta. Oikeastaan se näytti ulospäin jopa yllättävän vaatimattomalta, kun olin kuullut ylellisyydestä, minkä keskellä Ceausescut elivät.

Elena ja Nikolae Ceausescun koti on viime vuoden keväästä asti ollut museo.

Elena ja Nikolae Ceausescun koti on viime vuoden keväästä asti ollut museo.

Palatsin sisäpihalla elää riikinkukkoja.

Palatsin sisäpihalla elää riikinkukkoja.

Iranin shaahin lahjoittamat matot ja puhemies Maon antama suuri kiinalainen ruukku vastaanottivat vieraat heti aulassa. Elena Ceausescu oli kuulemma sisustanut kaiken ja hänen makuaan ei todellakaan voi kuvailla vaatimattomaksia tai minimalistiseksi.. Kaikkialla oli kultausta, peilejä, itämaisia silkkimattoja, mosaiikkeja, marmoria ja muita ylellisiä materiaaleja. Ja riikinkukkokoristeita! Pihalla tepasteli edelleen riikinkukkoja, jotka ovat kuulemma alkuperäisten lintujen jälkeläisiä.

Marmoria, peilejä, kultausta.. Tällaista ei nähty Habitare-messuilla.

Marmoria, peilejä, kultausta.. Tällaista ei nähty Habitare-messuilla.

image

Kaikkein oudoin paikka oli Elena ja Nikolae Ceausescun sviitti. Kolmella aikuisella lapsella oli talossa myös omat asuntonsa, mutta pariskunnan asunnossa oli kaikki talvipuutarhasta ja suomalaisen kaksion kokoisesta vaatehuoneesta alkaen. Makuuhuoneessa kylmäsi ajatella, että täällä on nukkunut yönsä pariskunta, joka keinoja kaihtamatta raivasi esteet tieltään.

Ceausescujen makuuhuone.

Ceausescujen makuuhuone.

Elena ja Nikolae Ceausescun vaatteita.

Elena ja Nikolae Ceausescun vaatteita.

Myös palatsin kylpylä- ja uima-allasosasto oli 70-luvun tyylissään ällistyttävä. Palatsissa oli asuinkäytössä noin 80 huonetta, niiden lisäksi vielä kymmeniä varastotiloja.

Uima-allasosaston mosaiikit olivat huikeita.

Uima-allasosaston mosaiikit olivat huikeita.

Omassa elokuvateatterissaan Ceausescut kuulemma katselivat paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia ja länkkäreitä.

Omassa elokuvateatterissaan Ceausescut kuulemma katselivat paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia ja länkkäreitä.

Jäin miettimään, miten idealistisista ihmisistä tulee diktaattoreita ja miten muut ihmiset mahdollistavat sen. Miten saman kehityksen voisi estää nyt? Samaan aikaan päässä soi koko viikonlopun takavuosien eurohitti, romanialaisen O-Zonen ”Dragostea Din Tei”. Siinä sitä oli ristiriitaa kerrakseen.


Ceausescujen kotialbumista pariskunnan kuva.

Ceausescujen kotialbumista pariskunnan kuva.