Vancouverin itsenäisyysgaalan jälkilämmössä

Mihin aika oikein valuu? Itsenäisyyspäivästä on jo viikko, mutta vieläkin täällä lämmittelen hienon juhlan loisteessa. Olipa aivan mahtava ilta!

Saarella on ihana asua, mutta kun olet jumissa, olet jumissa. Suomen itsenäisyyspäivänä olin suunnitellut lentäväni puolenpäivän aikaan Nanaimosta suoraan Vancouverin keskustaan, vaan tiheän sumun takia koneet pysyivät saaren puolella. Lentoaikaa siirrettiin ja siirrettiin, mutta sumu ei näyttänyt hälvenemisen merkkejä. Lopulta päätin pelata varman päälle ja hyppäsin lauttaan. Onneksi Departure Bayn lauttaterminaali on ihan vesitasoterminaalin vieressä. En uskaltanut riskeerata, etten ehtisi ajoissa juontamaan Suomen satavuotisgaalaa Vancouver Convention Centerissä.

Vancouverin satama oli upea kun sumu levisi.

Vancouverin satama oli upea ennen kuin sumu peitti kaiken.

Mantereen puolella suomalainen ystäväni Minna ja miehensä David (eli ne, joilla on laukkahevosia) tulivat apuun. Minna hurautti kesken työpäivänsä hakemaan minua satamasta ja vei Davidin luo, joka taas kyyditsi minut perille Canadan Placelle. Aikamoista palvelua! Ehdin sopivasti Vancouver Convention Centeriin itsenäisyyspäivän juhlan läpimenoon.

Aulasta oli hienot näkymät.

Konferenssikeskuksen aulasta on hienot näkymät. Suomensukuinen pianisti Miles Black soitti pianoa, kun vieraat nauttivat maljoja ennen gaalan alkua.

Miten upeaksi juhlatila oli tehtykään! Tavallinen konferenssisali oli illalla taianomainen sinivalkoisessa valaistuksessa, suurten ikkunoiden takana meri, kaupunki ja valojen tähdittämät vuoret. Pöydillä oli taiteellisia asetelmia hopeisista oksista sinisiksi valaistuissa lasimaljoissa ja valkoiset liinat tuomassa juhlavaa tunnelmaa. Koko ilta oli niin hieno, että olen vieläkin melkein liikuttunut. Juhlava, mutta ei pönöttävä. Iloinen, mutta ei heppoinen.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista ennen juhlan alkua.

Alkuun komeasti univormupukuiset poliisit – muuten juontajakumppanini Esko Kajanderin entisiä työtovereita – toivat 150-vuotiaan Kanadan ja 100-vuotiaan Suomen liput lavalle ja kansallislaulut raikuivat Laura Kajannon esilaulamina. Näimme presidentti Niinistön tervehdyksen ulkosuomalaisille, sitten Finland House Societyn presidentti ja alueen suomalaisten johtohahmo Pauli Juoksu piti erinomaisen puheen. Vaan hyvä puhe Suomesta ja suomalaisista oli myös provinssin työ- kauppa- ja teknologiaministerillä (tms.) Bruce Ralstonilla. Eikä sille taas kalvennut yhtään Suomen kunniakonsuli Tom Nybergin puhe, jossa katsottiin myös tulevaisuuteen.

B0B5A177-499B-4E79-9012-5F1D2454E438

Onä lavalla – tai oikeastaan valkokankaalla juontolaseissani. Lavalla pitää nähdä sekä kauas että lähelle, joten monitehot ovat tarpeen. Kuva Minna Rytkönen.

Vaihtelimme kieltä suomesta englantiin ja takaisin koko juhlan ajan, sillä monet suomensukuiset täällä eivät kovin montaa sanaa suomea osaa.  Näimme lyhyitä videoita Suomen historiasta, kiitos uskomattoman taitavan Joonas Rissasen, ja välillä Larissa Loyva lauloi suosikkisäveliä ”Elämää juoksuhaudoissa” Dingon ”Autiotaloon”. Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen” kuultiin yhteislauluna. Hassua, miten iskelmämusiikkikin voi koskettaa tunteita.

534B27FB-35B5-4427-BE36-CB86234693A7

Minä ja Esko juontohommissa. Kuva Minna Rytkönen.

Upea Paanasten sukua oleva kanadalaislaulaja Emili Losier (joka on muuten sijoittunut toiseksi Lappeenrannan laulukilpailussa) esitti pianisti Aude Urbancicin kanssa kauniita suomalaisia lauluja Mårtensonin ”Myrskyluodon Maijasta” Merikantoon – viimeisenä tietenkin Sibeliuksen ”Finlandian”. Emili on opiskellut vanhassa opinahjossani Jamkissa Jyväskylässä ja sen jälkeen Sibeliusakatemiassa, ja on kertakaikkiaan loistava laulaja. Sanoinkin, että jos Tim ja minä viettäisimme vielä kolmannetkin hääjuhlat, niin olisi ihanaa saada Emili ja Aude esiintymään.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Gaalaillallisen jälkeen oli ihana tavata kanadansuomalaisia juhlijoita. Monet sanoivat, että oli ehdottomasti upein suomalaisjuhla, mitä näillä seuduilla on koskaan ollut. Oli todella suuri kunnia olla juontamassa niin hienoa juhlaa. Tämän parempaa tilaisuutta tutustua täkäläisiin suomalaisiin ei  olisi voinut olla.

Suuri kiitos kuuluu tietysti juhlatoimikunnalle, joka viilasi ohjelmaa kuukausitolkulla ja Finland100 Vancouver -toimikunnalle. Katriina Laslo, Pauli Juoksu, Kathy Stenroos, Tom Nyberg, Karina Linder, Kristiina Morrison, Pete Kosonen ja Joonas Rissanen ovat uhranneet aikaansa yhteiseksi hyväksi. Etenkin olin vaikuttunut siitä, kuinka kovasti Katriina Laslo teki töitä käsikirjoittaessaan iltaa – Suomen satavuotisen historian kirjoittaminenhan ei ole ihan yksinkertaista ja liikkuvia palasia oli todella paljon. Katalla oli Suomessa asuessaan menestyvä juhlien järjestelyfirma, toivottavasti nyt Katan kyvyt huomataan täällä Kanadassakin.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude, iloisina juhlan jälkeen.

Juhla meni siis paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut toivoakaan. Ainoa surku oli se, että Tim ei päässyt mukaan keikkatyöltään Vancouverinsaarelta. Sumun takia vesitasot eivät lentäneet Victoriastakaan, ja lautoilla ei olisi enää ehtinyt. Onneksi tiesin, että Minnalla on iltapuku, koska Minna järjesti juuri suuren laukkahevosalan palkintogaalan, eikä Minnaa onneksi tarvinnut paljon houkutella.

Minna ja Mia.

Minna ja Mia.

Näin viisikymppisenä Miana on huomattavissa yksi iso ero verrattuna kaksikymppiseen Miaan. Toipumiseen menee nykyään paljon enemmän aikaa. Nuorena jaksoin käydä tanssimassa joka ilta, nykyään pelkkä valvominenkin saa aikaan monen päivän väsymyskierteen.

Mutta Suomen satavuotisjuhlat ovat vain kerran elämässä. Onneksi tuli sellainen ilta, jota voi muistella loppuelämänsä.

Liput tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Liput ja sinivalkoinen puku tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Suomessa tällä hetkellä miljoonat ihmiset katsovat silmä kovana, kun Linnan juhlien kättelyjono etenee hitaasti mutta varmasti kuin kehitys. Minä täällä 10 tunnin takamatkan päässä yritän miettiä, mitä pitää vielä muistaa pakata mukaan Vancouveriin. Juonnan tänään upeassa Convention Centerissä suomalaisten suuren itsenäisyyspäivän juhlan. Lennän pian taas iltapukuineni vesitasolla (tai siis istun kyydissä) kotoa Nanaimosta salmen yli suoraan Vancouverin satamaan, tämäniltaisen juhlapaikan viereen – jos siis sumu ei mantereella ole liian sakea.

On melkein epätodellinen olo. Tällainen päivä, täyden sadan itsenäisen vuoden juhla, tulee todennäköisesti kohdalle vain kerran elämässä. Pitäisi osata sanoa jotain ylevää, kohottavaa. Puhua talvisodasta ja veteraaneista ja mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Mutta minä vain mietin, mitenköhän jaksan seistä uusilla korkokengilläni monta tuntia.

19BB73C0-12F7-4E9F-9566-E09B0646E414

Olen 52-vuotias. Se on neljä vuotta vanhempi kuin Suomi oli syntyessäni. Suomi ei ollut mikään vanhus harmajapää, vaan vielä melkein neitokainen – valtiona siis. 48-vuotias ihminen taas on neitokaisesta jo kaukana, tukevasti keski-ikäistynyt. Mietin, miten valtavan paljon Suomi ja maailma on muuttunut, hyvää suuntaan.

Ylen Ajantasasta soiteltiin tiistaina ympäri maailmaa ja kyseltiin ulkosuomalaisten itsenäisyyspäivän juhlinnasta. Minä edustin tällä kertaa koko Pohjois-Amerikan mannerta, vaikka tästä länsirannikosta taisin vain puhuakin. Anteeksi Florida, Texas ja Massachusetts! Anteeksi Ontario, New York ja Minnesota! Aina myöhemmin tulee  mieleen, mitä olisi pitänyt muistaa sanoa.

Yksi toimittaja Kati Lahtisen kysymyksistä oli, mistä täällä tulee puhe, kun kanadalaiset kuulevat minun olevan Suomesta. Vastasin, että suomalaisten siirtolaisten aikoinaan Vancouverinsaaren kylkeen perustamasta ihanneyhteiskunnasta Sointulasta (jonka täkäläiset lausuvat soin-TU-lah). Ei, en ole vielä käynyt siellä, koska näin talvisaikaan kuuden tunnin matka ei ole parhaimmillaan. Ehkä ensi kesänä purjehdimme sinne uudella veneellämme?

958872DA-9759-4BAD-8E1F-F8F097B5022E

Niin, Sointulasta kyllä tuleekin puhe, ja joskus jääkiekosta. Yleensä suomalaisiin suhtaudutaan vähän niin kuin kanssaihmisiin, jotka myös tajuavat jotain siitä, mitä on kylmä talvi. Mutta tietenkään en tajunnut sanoa, että usein tulee puhe kielitaidosta.

Minun ikäpolveni englanninkieliset kanadalaiset ovat koulussa opiskelleet pakkoranskaa. Tosin en ole kuullut kenenkään siitä kiukuttelevan: päinvastoin, moni toivoo, että olisi opiskellut ranskaa vielä paremmin, ja muitakin kieliä. Sillä niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kielitaidon rajat ovat maailmani rajat.

Ilman suomalaista maksutonta (huom, ei ilmaista, sillä jokuhan sen maksaa) koululaitosta ja laajaa kieliopetusta 80-luvulla elämäni olisi varmaankin mennyt aivan toisin. Kiitos peruskoulun kieliohjelman ja loistavien  ranskanopettajieni Hilkan ja Helenan, pystyin rastittamaan Kanadan työlupahakemuksista kummatkin viralliset kielet sellaisiksi, joita puhun. Kiitos kaikkien englanninopettajieni, Lions-klubin vaihto-oppilasohjelman ja interrailien, pystyn puhumaan jopa tunteistani englanniksi. Kiitos pakkoruotsin, viihdytän Timiä Vancouverin Ikeassa kertomalla, mitä tuotteiden nimet tarkoittavat. Ja siksi en oikeasti puhukaan pakko-ruotsista, vaan mahdollisuus-ruotsista, mahdollisuus-englannista, mahdollisuus-ranskasta. Olen suomalaisessa koulutussysteemissä opiskellut myös mahdollisuus-italiaa, mahdollisuus-espanjaa, mahdollisuus-viroa, mahdollisuus-latinaa ja mahdollisuus- esperantoa. Aika paljon mahdollisuuksia. Ja näiden mahdollisuus-kielien opetuksesta on syytäkin maailmalla olla kateellinen.

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Kun ajattelen kaikkia niitä kielitaidottomia suomalaisia siirtolaisia, jotka tänne Kanadaan tulivat 1870-luvulta alkaen, sydämeni sulaa myötätunnosta. Miten pelottava paikka voi olla maailma, jota et ymmärrä.

Niin että kiitos hienosta valtiosta, paitsi isäni kaltaisille sotaveteraaneille, myös kaikille teille, jotka olette olleet rakentamassa parasta mahdollista rauhanteon välinettä: tasa-arvoista suomalaista koulutussysteemiä, joka kannustaa ajattelemaan ja kehittymään. Suomen luonnonrikkaudet sijaitsevat lähinnä korvien välissä. Käytetään niitä rikkauksia viisaasti seuraavatkin 100 vuotta.

Käytän tätä huivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.

Käytän tätä matkamuistohuivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.

 

 

Tavarat ja minä – luopumista ja kodin rakentamista

Olen viime aikoina ajatellut paljon suhdettani tavaroihin. Ensinnäkin olen itse vuoden aikana ensin luopunut kokonaisesta kodillisesta tavaraa, sitten hankkinut kaiken uudelleen. Siskoni on muuttamassa parinkymmenen vuoden jälkeen tilavasta omakotitalosta kerrostaloasuntoon, ja leskiäitini on karsinut tavaroita kylmäpäisemmin kuin varmaan koskaan elämässään. Ja tietysti olen konmarini lukenut, kuten jokainen kunnon ihminen.

Vajaa vuosi sitten purin vuosikymmenten mittaan keräämäni kodin Espoossa. Myin asunnon, myin kaiken mitä pystyin myymään, lahjoitin sen millä ei ollut niin paljon tunnearvoa ja varastoin äidin ja siskon luo ne tavarat, mistä en vielä halunnut luopua. Niinpä äidin varastokoppi on nyt täynnä laatikoita, joissa on astioita, astioita ja astioita. Kattaminen on yksi suosikkiasioistani ja sen huomaa. Kirjoja kirjoja kirjoja on kirjahyllyssä kahdessa rivissä, koska rakastan myös kirjoja ja vaatteita vaatteita vaatteita kaapit täynnä. Kenkiä en löytänyt viime käynnilläni mistään, mutta jossain nurkassa niitäkin on aika kasa. Jonkin verran taidetta. Ja papereita, oooh… Niiden läpikäyminen on ollut henkisesti työläintä. Kaiken lisäksi tulimme Timin kanssa kumpikin kuolemansairaiksi heti häidemme jälkeen 21.12. eikä jouluna vaan ollut sellaista tarmoa, mitä karsimiseen tarvitaan.

Entinen koti Espoossa.

Entinen koti Espoossa vuosi sitten, joulukuun alussa.

E9092250-7694-4F2E-977D-C2395D55D3F4

Sohvapöytä ja ruokapöytä olivat niin rakkaita, että hankin täällä Kanadassa täsmälleen samanlaiset!

Lähdimme sitten heti tammikuun alussa tänne Kanadaan, kun siskot ja äiti jäivät vielä tekemään loppusiivousta asunnollani (KIITOS!). Emme lähettäneet muuttokuormaa Nanaimoon, kun kuulimme hinta-arviot. Ajattelin, että hankimme ensin kodin, ja sitten mietimme, mitkä tavaroistani on sellaisia, että niitä ei saisi hankittua Kanadasta edullisemmin.

Meillä oli tänne tullessamme kummallakin kaksi isoa matkalaukkua. Tim oli myynyt oman asuntonsa syyskuussa ja kaupan päälle oli mennyt melkein kaikki niistäkin vähistä kalusteista, mitä avioeron jäljiltä oli kertynyt. Aloitimme siis lähes puhtaalta pöydältä, niin kuin nuoripari ainakin.

Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka paljon kotona on sellaista tavaraa, jota ei edes tajua tarvitsevansa, muutakin kuin vain huonekalut. Suihkuverho. Sakset. Salaattikulho. Roskakori. Vierastyyny. Teippi. Vesikannu. Pussilakana. Verhotanko. Lamppu. Leipäveitsi. Silityslauta. Lahjapaperia. Siis sellaisia tavaroita, joita ei tuo mukanaan niissä kahdessa matkalaukussa. Joku ihmetteli, miksi en pitänyt remppahommissa ”joitain vanhoja farkkuja ja t-paitoja” – no, kulahtaneet vaatteet ovat juuri niitä, joita ei rahdata toiselle puolen maapalloa.

Olen löytänyt hurmaavia vanhoja tavaroita kirpputoreilta, kuten nämä pöllömaljakot. Tällaiset persoonalliset tavarat tekevät kodin.

Olen löytänyt hurmaavia vanhoja tavaroita kirpputoreilta, kuten nämä pöllömaljakot. Tällaiset persoonalliset tavarat tekevät kodin.

Aina joku naljailee, että onko Mia taas shoppailemassa. Ensimmäiset kuukaudet Kanadassa kiersinkin erittäin ahkerasti kirpputoreja ja taisin ostaa – isoja kalusteita lukuunottamatta – kaiken tarvittavan kotiimme sillä summalla, millä olisin rahdannut tänne muutaman kuutiometrin Arabian Teema-sarjaa. Huhtikuussa lähes kaikki oli jo hankittu ja toukokuussa koti näytti jo siltä, että se on rakkaudella koottu vuosien aikana. Sen jälkeen shoppailun tarve väheni huomattavasti.

Kanadan-kotimme iso valkea ruokapöytä ja pyöreä lasinen sohvapöytä ovat muuten täsmälleen samat kuin minulla oli Suomen-kodissa! Pidin niistä niin paljon, että etsin netistä jotain vastaavaa, ja hämmästyksekseni löysin samanlaiset täältä, käytettyinä nettikirpparilta halvalla. Soikion mallinen pöytä kahdeksalle on juuri oikean kokoinen ruokailutilaamme ja isoja pyöreitä lasisia sohvapöytiä on muuten vaikea löytää. Ne saatuani muuttokuorman puute ei enää kauheasti harmittanut.

Illallisen jälkeen on kiva siirtyä olohuoneen puolelle juttelemaan takkatulen loisteessa.

Illallisen jälkeen on kiva siirtyä olohuoneen puolelle juttelemaan takkatulen loisteessa. Tiskit jäävät huomiselle!

Täälläpäin Kanadaa elämä on useimmilla myös ollut verraten vaatimatonta, mutta ei sentään samanlaista kuin Suomessa sotien jälkeen. Timillä onkin usein tapana sanoa tavaroista lohduttavasti, että ”there is more in the store”, kaupassa on lisää. Sehän ei oikeastaan ollut totta minun lapsuuteni Suomessa, sillä 60-luvun lopulla kaupoissa ei todellakaan ollut nykyisenlaisia valikoimia. Siksi oli pakko olla neuvokas, säästää saadessaan että on ottaa tarvitessaan. Mutta arvostan Timin asennetta, tavarat ovat vain tavaroita.

Kaurismäen elokuvissa köyhillä ihmisillä ei ole paljon tavaraa, vain muutama mid-century modern -tyylinen kaunis esine. Oikeassa elämässä Suomessa köyhyys ei tarkoita sitä, etteikö tavaraa olisi. Tavarat ovat ehkä heikompilaatuisia, mutta niitä voi olla paljon. Laadusta on tullut tärkeämpi mittari kuin määrästä.

Muistan 80-luvulta erään naisen kertoneen, että Japanissa tila on luksusta ja siksi todella ylellisissä kaupoissa on vain vähän tavaroita esillä, kuin taidegalleriassa. Siinä mielessä olemme varmaankin lähentyneet japanilaista estetiikkaa. Katso mitä tahansa sisustuslehteä ja niiden ankaran tyhjiä huoneita.

Tunnustan: minä en ole minimalisti. Pidän ylellisestä runsaudesta. Pidän sävykkyydestä, pidän eri materiaalien vaihtelusta, kosketeltavista pinnoista. Minusta kotona pitää olla kirjoja, astoita kestitsemiseen, taidetta, kynttilöitä, serviettejä, tyynyjä, torkkupeittoja ja verhoja. Mielellään tuoreita kukkia, ja niitä varten maljakoita. Koska en voi aina vaikuttaa kovinkaan paljon ympäröivään maailmaan, jokainen kotini seinien sisäpuolella oleva tavara on käsin poimittu.

Olen pohtinut, onko minimalismiin pyrkiminen ja kaiken tavaran kammoaminen myös eräs materialismin muoto. Tietysti joskus melkein täytyy tehdä karsintaa, mutta tavarat ovat tosiaankin vain tavaroita. Laitan kiertoon sen, mikä enää ei tee elämäämme paremmaksi ja teen kodistamme niin mukavan kuin mahdollista. Juuri meille kahdelle. Ja meidän valitsemillemme vieraille.

8681AF62-DD99-4BCC-94FC-A6C82D46366F