Helluntaiheilaa tai ei, 2017 voi vielä olla Rakkauden Kesä

Kesäkuun alussa vuosi sitten minusta oli iso haastattelu Helsingin Sanomissa. Kerroin siinä, että deittausvalmentajana kysyn usein suomalaisilta sinkkunaisilta, kumpi on todennäköisempää: se, että nainen on kahden vuoden päästä naimisissa vai juossut maratonin. Tosi moni nainen maailmassa on naimisissa ja maailman mittakaavassa vain harva on juossut maratonin, mutta en muista yhtään kertaa, että suomalaisnainen olisi veikannut avioliiton olevan todennäköisempi vaihtoehto. Miksi ihmeessä niin monesta tuntuu, että kumppanin löytäminen on lähes mahdotonta? Mutta siltä se usein minustakin usein tuntui. Olin kuitenkin päättänyt tehdä kaiken voitavani, että tapaisin hyvän kumppanin, ettei tarvitsisi sitten seitsemänkymppisenä jossitella.

Hesarin artikkelin verkkoversio löytyy täältä:

http://www.hs.fi/elama/art-2000002904096.html

12798992_10153958353872604_5856054273805537992_n

Ensimmäinen kuva, jonka Tim minusta näki. Otettu treffittömänä valentinenpäivänä 2016.

Muistan aamun, kun Hesari ilmestyi. Olin ystäväni Sirkun luona yötä, sillä Sirkku lähti aikaisin aamulla reissuun ja minä huolehdin hänen superkivan kouluikäisen poikansa aamupuuhista. Olin valvonut yöllä ja laittanut puhelimesta viestejä sille komealle kanadalaiselle, jonka olin juuri tavannut netissä. Yhteys katkeili vähän väliä ja – kun olin ensin kadottanut pitkän kirjoitukseni – aloin lähetellä viestejä pienemmissä osissa. Vasta myöhemmin tajusin, että se saattoi näyttää hullulta. Pelkäsin, että tämä Tim luulee minun olevan aivan sekomuija. Kaveri oli purjehduskisassa Vancouverin saaren edustalla ja vastaili minulle trimaraanin kyydistä kun ehti. Eikä onneksi luullut minua aivan sekopääksi, vaikka saikin monta lyhyehköä viestiä putkeen.

13417669_10153760635668721_7785941228171876965_n

Ihanan amerikanserkkuni Kaen kanssa Sibelius-monumentilla. Ei tainnut olla kovin kuuma kesäkuussa 2016, koska kevyttoppis pysyi tiukasti päällä.

Pian sen jälkeen kesäkuun alkupuolella viime vuonna luonani Espoossa majoittui amerikansukulaisia, neljä naista Detroitista. Nämä olivat fiksuja naisia ja meillä oli paljon hyviä keskusteluja. Kävimme myös Turussa ja musiikkijuhlilla Naanantalissa (jossa muuten sattumalta presidentti Niinistö rouvineen kulki ohitsemme metrin päästä) ja paluumatkalla autoillessamme kotiin valoisassa kesäyössä kerroin seitsemänkymppiselle Kaelle, kuinka toivottomalta välillä tuntuu olla viisikymppinen sinkku Suomessa, jossa ei oikein treffailukulttuuria minunikäisilläni ole. Kun on yli neljä vuotta sinkku, siihen mahtuu noin 1600 iltaa kun menee yksin nukkumaan, 1600 yötä, kun nukkuu yksin ja 1600 aamua, kun herää yksin. Toisen ihmisen lämmön nälkä oli riuduttava, eikä se suinkaan ole sama asia, kuin seksin nälkä. Oikea intiimiys ja läheisyys on paljon enemmän, paljon arvokkaampaa, paljon harvinaisempaa. Ja silloin vuosi sitten tuntui, että käy aina vain epätodennäköisemmäksi, että ketään löytäisin – ei tässä kukaan enää nuoremmaksi tule. Vancouverissa olisi yksi erityisen kiinnostava mies, mutta kiinnostaville kavereille on ottajia sielläkin. Emme varmaan koskaan tapaa, jollen saa tarpeeksi rahaa kokooon Vancouverin-matkaa varten.

13907082_994111647373098_4888759788749047611_n

Shanshan Gongin kuva ”Runaway Princess”, 2016.

Vain kaksi kuukautta tämän jälkeen kaikki muuttui. Postailin Facebookiin ystäväni Shanshan Gongin ottamia kuvia, joissa poseerasin tiara päässä sellaisissa tylliunelmissa, joita ei omasta vaatekaapistani ikinä löytyisi. Tämä Vancouverin komistus Tim tykkäsi kuvistani ja sanoi, että tekisi ihan mieli hypätä koneeseen ja lentää tapaamaan minua. ”Mikä estää?” kysyin – ja viikon kuluttua Tim oli Suomessa.

13872814_992712320846364_9061920623782996882_n

Kuva Shanshan Gong/Dragon Flower Photo Studio 2016

Kun nyt nautimme tästä ihanasta alkukesästä avioparina omassa yhteisessä talossamme olen todella iloinen siitä, että jaksoin yrittää. Muistutin aina itseäni siitä, ettei minussa ole mitään niin perinpohjaista vikaa, ettenkö jollekulle kivalle kelpaisi, kunhan vain jaksan tehdä oman osani sen eteen että edes kohdattaisiin. Ja olen iloinen, että komea kanadalainen Tim uskalsi ottaa riskin ja lentää Suomeen asti minua tapaamaan.  Olinhan luvannut, että en myy hänen munuaisiaan, en ainakaan kumpaakin (erään amerikkalaisen ystäväni Suomen-matkaa kun jotkun kauhistelivat ja pelkäsivät tämän joutuvan elinkaupan uhriksi). Tim siis saapui, rakastuimme ja olemme olleet siitä lähtien erottamattomia. Miten se sanonta meneekään, että onni on sitä, kun valmistautuminen kohtaa tilaisuuden. Elokuisessa Helsingissä kohtasi kaksi ihmistä, jotka olivat valmiita elämänmuutokseen. Nyt parin viikon päästä juhlimme puolivuotishääpäiväämme.

Näin helluntaina kesä 2017 on vasta aluillaan. Jäljellä on lähes 100 päivää nauttia, elää täysillä, rakastaa isosti – oli sinulla nyt kumppani tai ei. On vielä kaikki mahdollisuudet tehdä tästä se kesä, jota myöhemmin muistellaan Rakkauden kesänä.

P.S. Siinä vuoden takaisessa Hesarin haastattelussa muuten minulta itseltänikin kysyttiin, kumpi on omalla kohdallani todennäköisempää: maraton vai avioliitto. Vastasin, että kahden vuoden päästä en ainakaan ole juossut maratonia.

 

14825744_10210154388238849_504578557_n

Koska Shanshanin kuvat olivat niin ratkaisevassa osassa rakkaustarinaamme, Shanshan halusi ottaa meistä myös yhteiskuvia. Tämä on suosikkini kaikista kuvista ikinä.

 

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *