Rohkea rokan syö, uhkarohkea ei deittaile

Kuulin hurjia uutisia Tukholmasta. Onneksi useimmat ruotsalaiset ystäväni ovat ilmoittaneet olevansa turvassa. Monelta varmaan Suomessakin meni yöunet huolehtiessa maailmanmenosta.

Meilläkin oli viime yönä täällä vuokra-asunnossa dramatiikkaa kerrakseen: heräsimme säikähtäen keskellä yötä korviasärkevään sireeniin. Juoksin alakertaan palovaroittimen alle löyhyttelemään ja yritin katsoa, oliko vaikka hella jäänyt päälle. Tim sai hälytyksen vaimenemaan, ja huomasimme, että koko rakennuksen kaikki hälyttimet huusivat. Meillä ei siis mikään palanut, enkä tiedä, paloiko koko kerrostalossa muuallakaan. Pelastuslaitos saapui korttelin päästä ripeästi paikalle tarkastamaan tilannetta. Odottelimme sisällä valmiina evakuoitumaan, mutta onneksi ei tarvinnut. Vajaan tunnin päästä sisäpihan sireenit hiljenivät ja pääsimme vielä pariksi tunniksi jatkamaan unia.

Pelästyin sireeniä, mutta olipas mukava huomata, miten selväpäisesti Tim pystyi toimimaan kriisitilanteessa. Missään todellisessa hengenvaarassa emme tietenkään olleet, mutta kun on tottunut turvallisiin oloihin, ehkä pienikin epävarmuus voi tuntua suurelta? Jollain lailla tämä liittyy mielessäni asiaan, jota olen olen täällä miettinyt paljon, nimittäin rohkeuteen.

”Kyllä sä olet sitten rohkea!” Tätä lausetta olen viime aikoina kuullut vähän eri muunnelmina kymmenien ihmisten suusta.

Niinkuin vanhat ystäväni hyvin tietävät, olen aina ollut aikamoinen heittäytyjä. Olen nuoresta asti janonnut kokemuksia, matkoja, tapaamisia. Olen sanonut ensin joo, ja sitten vasta miettinyt, mihin ohjelmaan taas tuli suostuttua. Kovin huimapäinen fyysisesti en kyllä ole, joten vuorikiipeily, luolasukellus tai benji-hypyt eivät ole minun juttuni – Tim tietää hyvin, että saatan tavallisella kanadalaisella kesyhköllä vuoristotielläkin olla vähän kireä… Henkisesti sen sijaan olen hypännyt tyhjän päälle moneen kertaan.

Mutta oikeastaan en ymmärrä, mitä niin kovin rohkeaa olen nyt tehnyt.

27-vuotiaana, tammikuun alussa 1993, muutin samalla tavoin toiselle puolelle maailmaa kahden matkalaukun kanssa. Jätin parhaan mahdollisen työni toimittajana ja tuottajana Ylen Radiomafiassa ja nupullaan olleen tv-juontajan urani: olin edellisenä kesänä juontanut TV2:lla visailuohjelmaa ”Jaska ja sen sisko”. Minulla oli siis loistotyö ja paljon enemmän mahdollisuuksia kuin silloin tajusinkaan, mutta ei ketään, kenen kanssa perustaa perhe. Kenen nuoren miehen pää kestää, että tyttöystävän työ on näkyvämpi?

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias.

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias. Kuva Yle/Seppo Sarkkinen.

Los Angelesissa satoi sinä talvena koko ajan. Ensimmäiset viikot asuin nyt jo edesmenneen rakkaan ystäväni, elokuvaohjaaja Vivi Friedmanin luona, kunnes sain pariksi kuukaudeksi kalsean katutason asunnon (tai ehkä synkeä sää sai asunnonkin näyttämään ankeammalta?). Vähät rahat hupenivat laveassa suurkaupungissa vauhdikkaasti. TV-uutiset olivat täynnä murhia ja raiskauksia, ja iltaisin maatessani patjalla lattialla pelkäsin vielä enemmän, että kylpyhuoneen torakat keksivät ryömiä olo/makuuhuoneen puolelle.

Olin päättänyt harjoitella amerikkalaista kevyttä deittailua ja suostua aina, kun joku vain pyytäisi treffeille. Kovin moni ei ehtinyt pyytää, kun jo kuukauden päästä tulostani tapasin kahvilassa silloisen-tulevan-nykyisen-entisen aviomieheni. Puolen vuoden jälkeen muutin miehen kanssa yhteen vähän vähemmän ankeasta alivuokralaishuoneestani West Hollywoodissa valoisaan asuntoon Beverly Hillsin kupeeseen. Jossain vaiheessa menin UCLA-yliopistoon tv- ja elokuvanäyttelemisen ja henkilöohjaamisen kursseille Grace Kellyn salaisen kihlatun Don Richardsonin oppiin ja tutustuin ihmisiin, joiden kanssa perustin naisten teatteriseurueenkin. Moni asia lutviutui ja alunperin suunnittelemani vuosi Kaliforniassa venähti melkein kolmeksi.

Olen miettinyt noita Kalifornian-vuosia paljon nyt, kun asun taas täällä Pohjois-Amerikan länsireunalla. Selvisin siis parikymppisenä hengissä muutosta mantereelta toiselle ja onnistuin luomaan oman verkostoni vieraassa maassa. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, minulla on enemmän elämänkokemusta, kaikenlaisia voimavaroja ja nettiyhteys kotimaahan. Onko nuoren ihmisen rohkeus tavallisempaa kuin keski-ikäisen? Mitä pelättävää minun ikäiselläni naisella on?

Tällä kertaa minua ei Suomessa pitänyt hyvä tai hyväpalkkainen työ. Ei ollut paljonkaan myöskään valoisia tulevaisuudennäkymiä, sillä 51-vuotiaan toiveet enää työllistyä ovat suoraan sanoen vähän epärealistia. Minulla ei ole lapsia, joiden isän kanssa pitäisi neuvotella huoltajuudesta. 83-vuotias äitini on hyvässä kunnossa, ja pankkitilillä on toivottavasti aina sen verran rahaa, että pääsen lentämään Suomeen sukulaisia ja ystäviä katsomaan tai vaikka juontokeikalle koska vaan. Ja tärkein kaikesta: täällä Kanadassa minulla on rakas ja rakastava aviomies, joka on tuonut elämääni iloa, turvaa ja uusia sukulaisia. On myös uusi koti, ensimmäinen omakotitalo, josta omistan puolet.

Minulla ei oikeastaan ollut elämänmuutoksessa mitään menetettävää. Rohkeampaa, oikeastaan uhkarohkeaa, olisi siis ollut, jos olisin ollut deittailun suhteen passiivinen!

Eläkkeeni jää todennäköisesti pieneksi, jahka joskus niin vanhaksi elän. Päättäjät mielellään jättäisivät vanhusten hoidon jälleen jälkikasvun (lue: tytärten) harteille, mutta kuka hoitaa lapsetonta naista? En tule yhtään nuoremmaksi tai nätimmäksi. Ikäpolveni miesten rivit harvenevat tulevina vuosina entisestään, ja harvoille hyville sinkkumiehille riittää simpsakoita ottajia. Jos en olisi enää viisikymppisenä jaksanut edes yrittää löytää kumppania, olisin varmaan aika vaivattomasti sinetöinyt itselleni yksinäisen vanhuuden. En siis ymmärrä, mitä olisin voinut  pelätä niin, että en olisi tarttunut tähän tilaisuuteen saada aloittaa alusta.

Tietenkään minun ratkaisuni elämässä eivät sovi kaikille. Silti kehotan etenkin kaikkia sinkkunaisia miettimään, mihin nykyinen tie on todennäköisesti viemässä ja onko se se suunta, johon haluaa päätyä. Ei, mitään takuita ei elämässä saa ja suhteet voivat kariutua, mutta se on elämää. Minusta on aina ollut parempi elää täysin rinnoin kuin pelätä sydänsuruja niin paljon, etten olisi uskaltanut altistaa itseäni sydäniloille. Silloin en olisi koskaan tavannut tätä ihanaa miestä ja enkä olisi saanut kokea läheisyyttä, joka saa taas uskomaan ihmisiin. Imelää tai ei, hyvä parisuhde on elämän arvokkain lahja.

Jos kaipaat rinnallesi kumppania, niin toimi nyt. Moni lykkää ”projektia”, kunnes töissä kiireet hellittävät – ja siinähän ne vuodet kuluvatkin. Jos deittailu tuntuu kolmikymppisenä hankalalta, niin se ei ole yhtään sen helpompaa nelikymppisenä, saati viisi-, kuusi- tai seitsemänkymppisenä. Viime kesänä muutama hyvinsäilynyt kuusikymppinen nainen harmitteli, ettei ollut minun ikäisenä tosissaan yrittänyt löytää kumppania, kun kelvollisia oman ikäisiä miehiä oli enää niin vähän vapaalla jalalla. Mutkatonta se ei välttämättä ole, mutta harvoinhan me arvostammekaan asioita, jotka saavuttaa liian helposti, vai mitä?

Deittailu on matka, jolla tutustuu myös itseensä paremmin. Kun pitää tavallisen kaupunkilaisjärjen päässä ja sydämen avoimena, ei se ole kamalaa, vaan mukavaa. Kun on treffit tulossa, on vähän aina toivoa ilmassa.

Minun tulevat treffini komean kanadalaiseni kanssa sujuvat tänä viikonloppuna muuton merkeissä. Sunnuntaiaamuun heräämme ensimmäistä kertaa omassa talossamme. Remontti on vielä kesken, mutta niinhän elämäkin!

IMG_0390

Auringonlaskun aikaan Nanaimossa. Kaukana salmen toisella puolen mantereen lumihuippuiset vuoret.

Sent from my iPad

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *