Omaan kotiin!

Tällä kertaa espoolainen perijätär tilittää muutoistaan läntisen maailman laidalla.

Kyllä laiskakin ihminen väsyy. Muutimme lauantaina ensimmäisestä Kanadan-asunnostamme ensimmäiseen Kanadan-taloomme ja nyt on puhti vähän vähissä.

Ennen kuin Tim tuli lokakuussa takaisin luokseni Suomeen, hän halusi varmistaa meille vuokra-asunnon Nanaimossa vuoden alusta. Eihän sitä voi tuoretta morsianta tuoda vieraaseen maahan tyhjän päälle!

Vanha on täällä vähän toisenlainen käsite kuin Euroopassa, mutta Old City Nanaimo on noin sentään noin 150 vuotias. Vaikka Timin äidin suku on Vancouverin saarelta kotoisin, ei myöskään Tim ollut koskaan asunut täällä. Niinpä luulimme haluavamme asua keskustassa, kävelymatkan päässä kahviloista ja pienvenesatamasta. Minäkin selasin asuntoja netin kautta ja samana päivänä syyskuussa kumpikin bongasimme näppärännäköisen vuokra-asunnon uudehkosta kerrostalosta keskustasta. Tim kävi katsomassa, ja vaikka silloinen vuokralainen ei ollut halukas näyttämään koko asuntoa, päätti ottaa sen, sillä asunnon vapautumisen ajoitus oli täydellinen. Sekavien kuvien perusteella mittailin mielessäni sängyn, ruokapöydän ja sohvan (jota ei edes ollut) paikkoja.

Ensimmäinen Kanadan-kotimme oli tässä talossa Nanaimon vanhassa kaupungissa.

Ensimmäinen Kanadan-kotimme oli tässä talossa Nanaimon vanhassa kaupungissa.

Tammikuun viides oli kirkas talvinen torstai, kun seilasimme autolautalla kahden tunnin matkan salmen yli mantereelta Vancouverin saarelle. Katselin lumihuippuisia vuoria ja saarten lomassa kimmeltävää merta. Oli epätodellinen olo: nämä maisemat tulisivat minulle vielä tutuiksi. Olin vastavihittynä aviovaimo matkalla uuteen kotikaupunkiini vieraassa maassa. Tutustun pian uusiin ihmisiin, luon oman verkostoni ja kotiudun tänne, niin kuin joka asuinpaikkaan ennenkin. Tim, joka ei ole ihan yhtä sosiaalinen kuin minä,  sanoi luottavansa, että esittelen pian hänellekin uuden ystäväpiirin.

15822989_10154804492197604_7609112858580221458_n

Onneksi uudet appivanhempani tarjosivat meille mukavan vierashuoneensa ensimmäisiksi öiksi, sillä vuokra-asunto oli kylmä ja tuhruinen. Sähköt oli poissa, ja kun ne saatiin vihdoin takuumaksujen jälkeen kytkettyä, kämppä pysyi pimeänä. Entinen asukas oli keskellä yötä lähtiessään vienyt lähes jokaisen hehkulampun mukanaan. Ja sähkötakan. Ja taloyhtiön kuntosalin laitteet. Roskapusseja oli kuulemma sentään jättänyt terassin täyteen. Asunto oli sittemmin siivottu, mutta vaikeahan pimeässä on puhdasta jälkeä tehdä. Muutto valmiin pöydän äärestä kalseaan kämppään ei houkutellut, mutta kiikutimme silti viikonlopun aikana Timin vähät tavarat varastokopista asunnolle. Viikossa saimme vuokra-asunnon kotoisaksi, mutta ehkä nihkeä ensivaikutelma kuitenkin sai meidät heti aloittamaan oman talon etsimisen niin ponnekkaasti.

Sisustimme vuokra-asuntomme vintage-huonekaluilla.

Sisustimme vuokra-asuntomme vintage-huonekaluilla.

Asuminen keskikaupungilla ei myöskään ollut samanlaista pittoreskiä ja kulttuurintäyteistä elämää kuin Suomessa. Kaduilla vaelsi yllättävän paljon surullisen näköisiä huonoryhtisiä hahmoja, joista näki, että kaikki ei ollut hyvin. Hupparihörhö ei täällä tarkoita menestyvää uusmedia-alan tekijää. Erityisen vaikealta huumeongelma näyttää olevan entisen Finntownin kieppeillä, Nanaimon vanhankaupungin eteläosissa, missä suomalaiset kaivostyöläiset asuivat viime vuosisadan alkupuolella. Voi olla, että seuraavan 10 vuoden aikana alue siistiytyy, mutta monet vanhoista puutaloista on päästetty rappeutumaan pelastuskelvottomiksi. Upeat merinäköalat nostavat tonttien hintaa, ja vanhan talon korjaamiseen saa menemään uuden rakentamisen verran rahaa. Päätimme siis etsiä taloa hieman keskustasta pohjoiseen.

Timin vanha työkaveri Larry oli muuttanut saksalaisen avovaimonsa Martinan kanssa Nanaimoon jo pari vuotta aiemmin ja he ovat remontoineet omakotitalon kivasti. Seuraavan viikon lauantaiaamuna  tapasimme heidän kiinteistönvälittäjänsä Charlotten, joka ehkä ymmärtäisi, mitä mekin olimme etsimässä. Menimme katsomaan paria taloa, joita olimme jo Suomessa tutkailleet netin kautta.

Kolmas talo toden sanoo: persoonallinen omakotitalo jyrkän kallion rinteellä tuntui oikealta. Talo oli luonnossa kivempi kuin kuvissa, joita olimme katselleet jo Suomessa. Kolme makuuhuonetta (joista kaksi pieniä, mutta mehän asumme kaksin), kaksi kylpyhuonetta, ilmavassa olohuoneessa takka, ruokailutilassa tilaa kunnollisen kokoiselle ruokapöydälle, keittiöstä ovi pienelle takaterassille. Helppohoitoinen kivipuutarha. Rauhallinen alue ja appivanhemmat lähes naapurissa, saman kallion toisella puolen. Pohjaratkaisu ja talon rakenne näyttivät hyvältä, joten ehkä muut ostajaehdokkaat olivat kääntyneet ovelta tupakanhajun takia? Voin nyt kokemuksesta todistaa, että 30 vuotta polttamista sisällä kyllästää jokaisen pinnan talossa keltaiseksi. Onneksi osasimme nähdä kulahtaneiden kokolattiamattojen ja verhojen taakse ja kuvitella, millainen talosta on mahdollista meidän käsittelyssämme tulla. Niinpä me sitten teimme ostotarjouksen ensimmäisestä yhteisestä talostamme 9 päivää tulomme jälkeen.

Jännitimme viimeiseen asti, elävätkö talon omistaja ja uskottu mies kauppapäivään asti vai meneekö koko pakka uusiksi. Ystävänpäivän iltana saimme vihdoin avaimet. Avasimme pienen pullon kuohuviiniä ja juhlimme. Elämäni tähän asti romanttisin valentinenpäivälahja!

Siitä lähtien elämä on ollut aikalailla pelkkää remonttia. Tim osaa onneksi tehdä mitä vaan ja nauttii haasteiden ratkaisemisesta. Minä olen kuurannut muutaman harjan loppuun, imuroinut roskaa Timin työn edistyessä, hionut ja maalannut. Samaa hommaa myös unissani, ja seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.. Välillä olen kiertänyt kirpputoreilla ja vertaillut tiskinkuivaustelineiden ja verhotankojen hintoja nettikaupoissa.  Tim on työllistynyt kodin ulkopuolisissa rahahommissa vähän liiankin hyvin, joten kun vuokra-asuntoon oli löytynyt uudet vuokralaiset (eli vapaudumme vuoden vuokrasopimuksesta), tiesimme muuttavamme nyt keskeneräiseen taloon. Lattiat vaativat vielä töitä, keittiö samoin ja kylpyhuoneille ja pyykkikomerolle emme ole tehneet vielä mitään. Makuuhuoneet sentään ovat jotakuinkin valmiit.

IMG_0489

Larry ja Timin toinen ystävä Ryan tarjoutuivat muuttoavuksi. En ole koskaan nähnyt niin tehokkaita muuttomiehiä, joten kaikki huonekalut oli uudessa talossa lähes oikeilla paikoillaan kello 11 lauantaiaamupäivällä, 3 tuntia aloittamisesta! Appivanhemmat huolehtivat muonituksesta ja kun Martinakin saapui paikalle, meillä oli lähes pienet juhlat!

IMG_0509

Sitten kun Tim sai sängyn kasaan, kaivoin hankkimani uudet petivaatteet kaappien kätköistä ja järjestin Timille yllätykseksi ylellisimmän makuuhuoneen, mitä minibudjetillä pystyin taikomaan. Olen itsekin aika tyytyväinen lopputulokseen, etenkin rakastan torkkupeittoa, joka on Kanadan perinteikkäämmästä tavaratalosta Hudson Baystä.

IMG_0517

IMG_0514

Sunnuntaina otimme rennommin, käpyttelimme Timin kanssa ympäriinsä, laitoimme taulut seinille ja ihmettelimme, miten viihtyisä talo jo on. Ja nyt sitten tuntuu, kuin olisin rehkinyt enemmänkin! Hiki laiskan syödessä, vilu töitä tehdessä. Ehkä pääsiäiseen mennessä palaudun sen verran, että jaksan tarttua seuraaviin remonttiprojekteihin. Nyt haluan viettää pienen ylellisen miniloman ja katsoa puoli tuntia telkkaria.

 

Rohkea rokan syö, uhkarohkea ei deittaile

Kuulin hurjia uutisia Tukholmasta. Onneksi useimmat ruotsalaiset ystäväni ovat ilmoittaneet olevansa turvassa. Monelta varmaan Suomessakin meni yöunet huolehtiessa maailmanmenosta.

Meilläkin oli viime yönä täällä vuokra-asunnossa dramatiikkaa kerrakseen: heräsimme säikähtäen keskellä yötä korviasärkevään sireeniin. Juoksin alakertaan palovaroittimen alle löyhyttelemään ja yritin katsoa, oliko vaikka hella jäänyt päälle. Tim sai hälytyksen vaimenemaan, ja huomasimme, että koko rakennuksen kaikki hälyttimet huusivat. Meillä ei siis mikään palanut, enkä tiedä, paloiko koko kerrostalossa muuallakaan. Pelastuslaitos saapui korttelin päästä ripeästi paikalle tarkastamaan tilannetta. Odottelimme sisällä valmiina evakuoitumaan, mutta onneksi ei tarvinnut. Vajaan tunnin päästä sisäpihan sireenit hiljenivät ja pääsimme vielä pariksi tunniksi jatkamaan unia.

Pelästyin sireeniä, mutta olipas mukava huomata, miten selväpäisesti Tim pystyi toimimaan kriisitilanteessa. Missään todellisessa hengenvaarassa emme tietenkään olleet, mutta kun on tottunut turvallisiin oloihin, ehkä pienikin epävarmuus voi tuntua suurelta? Jollain lailla tämä liittyy mielessäni asiaan, jota olen olen täällä miettinyt paljon, nimittäin rohkeuteen.

”Kyllä sä olet sitten rohkea!” Tätä lausetta olen viime aikoina kuullut vähän eri muunnelmina kymmenien ihmisten suusta.

Niinkuin vanhat ystäväni hyvin tietävät, olen aina ollut aikamoinen heittäytyjä. Olen nuoresta asti janonnut kokemuksia, matkoja, tapaamisia. Olen sanonut ensin joo, ja sitten vasta miettinyt, mihin ohjelmaan taas tuli suostuttua. Kovin huimapäinen fyysisesti en kyllä ole, joten vuorikiipeily, luolasukellus tai benji-hypyt eivät ole minun juttuni – Tim tietää hyvin, että saatan tavallisella kanadalaisella kesyhköllä vuoristotielläkin olla vähän kireä… Henkisesti sen sijaan olen hypännyt tyhjän päälle moneen kertaan.

Mutta oikeastaan en ymmärrä, mitä niin kovin rohkeaa olen nyt tehnyt.

27-vuotiaana, tammikuun alussa 1993, muutin samalla tavoin toiselle puolelle maailmaa kahden matkalaukun kanssa. Jätin parhaan mahdollisen työni toimittajana ja tuottajana Ylen Radiomafiassa ja nupullaan olleen tv-juontajan urani: olin edellisenä kesänä juontanut TV2:lla visailuohjelmaa ”Jaska ja sen sisko”. Minulla oli siis loistotyö ja paljon enemmän mahdollisuuksia kuin silloin tajusinkaan, mutta ei ketään, kenen kanssa perustaa perhe. Kenen nuoren miehen pää kestää, että tyttöystävän työ on näkyvämpi?

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias.

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias. Kuva Yle/Seppo Sarkkinen.

Los Angelesissa satoi sinä talvena koko ajan. Ensimmäiset viikot asuin nyt jo edesmenneen rakkaan ystäväni, elokuvaohjaaja Vivi Friedmanin luona, kunnes sain pariksi kuukaudeksi kalsean katutason asunnon (tai ehkä synkeä sää sai asunnonkin näyttämään ankeammalta?). Vähät rahat hupenivat laveassa suurkaupungissa vauhdikkaasti. TV-uutiset olivat täynnä murhia ja raiskauksia, ja iltaisin maatessani patjalla lattialla pelkäsin vielä enemmän, että kylpyhuoneen torakat keksivät ryömiä olo/makuuhuoneen puolelle.

Olin päättänyt harjoitella amerikkalaista kevyttä deittailua ja suostua aina, kun joku vain pyytäisi treffeille. Kovin moni ei ehtinyt pyytää, kun jo kuukauden päästä tulostani tapasin kahvilassa silloisen-tulevan-nykyisen-entisen aviomieheni. Puolen vuoden jälkeen muutin miehen kanssa yhteen vähän vähemmän ankeasta alivuokralaishuoneestani West Hollywoodissa valoisaan asuntoon Beverly Hillsin kupeeseen. Jossain vaiheessa menin UCLA-yliopistoon tv- ja elokuvanäyttelemisen ja henkilöohjaamisen kursseille Grace Kellyn salaisen kihlatun Don Richardsonin oppiin ja tutustuin ihmisiin, joiden kanssa perustin naisten teatteriseurueenkin. Moni asia lutviutui ja alunperin suunnittelemani vuosi Kaliforniassa venähti melkein kolmeksi.

Olen miettinyt noita Kalifornian-vuosia paljon nyt, kun asun taas täällä Pohjois-Amerikan länsireunalla. Selvisin siis parikymppisenä hengissä muutosta mantereelta toiselle ja onnistuin luomaan oman verkostoni vieraassa maassa. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, minulla on enemmän elämänkokemusta, kaikenlaisia voimavaroja ja nettiyhteys kotimaahan. Onko nuoren ihmisen rohkeus tavallisempaa kuin keski-ikäisen? Mitä pelättävää minun ikäiselläni naisella on?

Tällä kertaa minua ei Suomessa pitänyt hyvä tai hyväpalkkainen työ. Ei ollut paljonkaan myöskään valoisia tulevaisuudennäkymiä, sillä 51-vuotiaan toiveet enää työllistyä ovat suoraan sanoen vähän epärealistia. Minulla ei ole lapsia, joiden isän kanssa pitäisi neuvotella huoltajuudesta. 83-vuotias äitini on hyvässä kunnossa, ja pankkitilillä on toivottavasti aina sen verran rahaa, että pääsen lentämään Suomeen sukulaisia ja ystäviä katsomaan tai vaikka juontokeikalle koska vaan. Ja tärkein kaikesta: täällä Kanadassa minulla on rakas ja rakastava aviomies, joka on tuonut elämääni iloa, turvaa ja uusia sukulaisia. On myös uusi koti, ensimmäinen omakotitalo, josta omistan puolet.

Minulla ei oikeastaan ollut elämänmuutoksessa mitään menetettävää. Rohkeampaa, oikeastaan uhkarohkeaa, olisi siis ollut, jos olisin ollut deittailun suhteen passiivinen!

Eläkkeeni jää todennäköisesti pieneksi, jahka joskus niin vanhaksi elän. Päättäjät mielellään jättäisivät vanhusten hoidon jälleen jälkikasvun (lue: tytärten) harteille, mutta kuka hoitaa lapsetonta naista? En tule yhtään nuoremmaksi tai nätimmäksi. Ikäpolveni miesten rivit harvenevat tulevina vuosina entisestään, ja harvoille hyville sinkkumiehille riittää simpsakoita ottajia. Jos en olisi enää viisikymppisenä jaksanut edes yrittää löytää kumppania, olisin varmaan aika vaivattomasti sinetöinyt itselleni yksinäisen vanhuuden. En siis ymmärrä, mitä olisin voinut  pelätä niin, että en olisi tarttunut tähän tilaisuuteen saada aloittaa alusta.

Tietenkään minun ratkaisuni elämässä eivät sovi kaikille. Silti kehotan etenkin kaikkia sinkkunaisia miettimään, mihin nykyinen tie on todennäköisesti viemässä ja onko se se suunta, johon haluaa päätyä. Ei, mitään takuita ei elämässä saa ja suhteet voivat kariutua, mutta se on elämää. Minusta on aina ollut parempi elää täysin rinnoin kuin pelätä sydänsuruja niin paljon, etten olisi uskaltanut altistaa itseäni sydäniloille. Silloin en olisi koskaan tavannut tätä ihanaa miestä ja enkä olisi saanut kokea läheisyyttä, joka saa taas uskomaan ihmisiin. Imelää tai ei, hyvä parisuhde on elämän arvokkain lahja.

Jos kaipaat rinnallesi kumppania, niin toimi nyt. Moni lykkää ”projektia”, kunnes töissä kiireet hellittävät – ja siinähän ne vuodet kuluvatkin. Jos deittailu tuntuu kolmikymppisenä hankalalta, niin se ei ole yhtään sen helpompaa nelikymppisenä, saati viisi-, kuusi- tai seitsemänkymppisenä. Viime kesänä muutama hyvinsäilynyt kuusikymppinen nainen harmitteli, ettei ollut minun ikäisenä tosissaan yrittänyt löytää kumppania, kun kelvollisia oman ikäisiä miehiä oli enää niin vähän vapaalla jalalla. Mutkatonta se ei välttämättä ole, mutta harvoinhan me arvostammekaan asioita, jotka saavuttaa liian helposti, vai mitä?

Deittailu on matka, jolla tutustuu myös itseensä paremmin. Kun pitää tavallisen kaupunkilaisjärjen päässä ja sydämen avoimena, ei se ole kamalaa, vaan mukavaa. Kun on treffit tulossa, on vähän aina toivoa ilmassa.

Minun tulevat treffini komean kanadalaiseni kanssa sujuvat tänä viikonloppuna muuton merkeissä. Sunnuntaiaamuun heräämme ensimmäistä kertaa omassa talossamme. Remontti on vielä kesken, mutta niinhän elämäkin!

IMG_0390

Auringonlaskun aikaan Nanaimossa. Kaukana salmen toisella puolen mantereen lumihuippuiset vuoret.

Sent from my iPad

Kuinka aprillipilasta tuli melkein totta – tervetuloa mukaan muuttoihin ja muutoksiin!

Tasan vuosi sitten, huhtikuun ensimmäisenä 2016, kerroin facebook-postauksessani isoja uutisia:

Näyttökuva 2017-03-30 kello 7.45.15 PM

Viitisensataa ihmistä tykkäsi postauksestani ja sain paljon lämpimiä onnentoivotuksia myös yksityisviesteissä. Ystäväni olivat niin iloisia, kun vihdoinkin pääsisin tekemään jotain sellaista, mitä todella halusin. Monet nimittäin tietävät minut intohimoiseksi sisustajaksi, kansainväliseksi tv-työntekijäksi ja Kanadan-ystäväksi, joten tämä pesti tuntui aivan luontevalta askeleelta minulle.

Tietysti kyseessä oli aprillipila. Rakastan hyväntuulisia kanadalaisia sisustusohjelmia ja etenkin Sarah Richardsonin maukkaita sisustuksia, mutta ei minulla sentään ollut tarvittavia suhteita. Kanadaankaan ei noin vain muuteta, joten tuskin olisin saanut edes työlupaa. Torontossa on varmasti jo valmiiksi paljon halukkaita assistentteja maailmankuululle tv-tähdelle, joten miksi ehdoin tahdoin palkata tuntematon ulkomaalainen täti-ihminen?

Aprillipilani meni siis taas (minulla on kertynyt jo hieman mainetta näiden kanssa) läpi hieman liiankin hyvin. Yritin kovasti kommenteissani kehottaa ihmisiä huomaamaan päivämäärä ja seuraavan päivän postauksessani kerroin, että oikeasti en ole muuttamassa muualle, vaan valmistumassa ammatilliseksi opettajaksi ja etsin ihan tavallisia töitä Suomesta. Silti vielä heinäkuun alkupuolella törmäsin vanhaan tuttuuni, joka ehdottomasti halusi viedä minut lasilliselle ennen kuin muutan Kanadaan!

Hyvä, että ehdimme nostaa ne lasilliset, sillä puoli vuotta myöhemmin todella lähdin tänne Kanadaan, vaikka en sitä vielä heinäkuussa tiennytkään. Olin kyllä siinä vaiheessa jo yhteyksissä Timin kanssa, mutta en vielä tiennyt, tapaisimmeko koskaan naamatusten. Nyt, vuotta myöhemmin aprillipilastani, katselen kun salskea aviomieheni asentaa lattiaa uudessa kodissamme ja mietin, että kylläpäs olenkin tyytyväinen tuohon valitsemaani seinien väriin. (Ja etenkin valitsemaani mieheen, tietysti!)

Löysimme Timin kanssa toisemme toukokuun lopulla kansainväliseltä deittisaitilta. Pidin Timin olemuksesta ja siitä, mitä hän kertoi itsestään. Miehessä oli samaan aikaan aikuista kypsyyttä ja poikamaista eloisuutta. Kirjoittelimme ja skypetimme minkä kesäkiireiltämme ehdimme. Tim oli purjehtimassa ja lähetteli minulle kuvia Sointulasta ja muista ankkuripaikoista. Minä taas nautin Suomen lyhyestä kesästä ystävien kanssa ympäri maata. Sain Timin houkuteltua Suomeen vasta elokuun puolessavälissä ja sen jälkeen kaikki tapahtuikin vauhdikkaasti.

Vietimme syksyn pimeässä ja kylmässä Suomessa toisimme tutustuen. Yhdessä oli alusta asti luontevaa olla, ja niinpä menimme lokakuussa kihloihin ja joulukuussa naimisiin. Tim oli myynyt talonsa Vancouverissa ja minä myin espoolaiskaksioni, joten tammikuun alussa pääsimme muuttamaan paikkakunnalle, joka oli kummallekin meistä uusi: Nanaimon kaupunkiin Vancouverin saarelle Kanadan länsirannikolle. Yhdeksän päivää tulomme jälkeen teimme tarjouksen talosta, jota nyt sitten remontoimme kodiksemme.

Kahteen matkalaukkuun mahtui vain muutamia sisustustavaroita Suomesta, joten täällä uudella kotipaikkakunnallani olen viime viikkoina päässyt koluamaan kirpputoreja ja kodinsisustusliikkeitä sydämeni kyllyydestä – sen lisäksi tietysti, että olen saanut kuurata ja hioa ja maalata lähes liiankin kanssa.. Rahaa ei ole tuhlattavaksi, mutta rakkautta sitäkin enemmän. Olen etsinyt ruokapöytää, sohvaa, suihkuverhoja, tyynyjä ja roskakoreja. Olen miettinyt, mikä lattiamateriaalin sävy sopisi sekä tammisiin keittiökalusteisiin että mahonkisiin kaapinoviin ja tiikkiviiluisiin kirjahyllyihin. Olen etsinyt Timin vanhaan makuuhuoneen kalustukseen sopivan hintaisia (lue: edullisia) vuodevaatteita, joissa olisi ripaus ylellisyyttä. Olen mittaillut paikalletehtyjä keittiön laatikoita ja pähkäillyt, mistä löydän niihin lokerikot. Olen yökaudet kolunnut paikallisia nettikirpputoreja ja löytänyt kylpyammeen, tauluja, itämaisen maton ja kolme ilmaista nojatuolia. Nyt mietin, miten saan pienelle terassillemme viihtyisän ruokailu- ja oleskelutilan ja voinko käyttää siellä kahdella dollarilla ostamaani kangaspakkaa.  Tavallaan olen siis oman elämäni Sarah Richardson, ilman tv-ohjelmaa tosin!

Suunnilleen kaikki on siis muuttunut vuoden aikana, ja kerrankin parempaan suuntaan. Tunnen olevani etuoikeutettu, että vielä näin puoli vuosisataa eläneenä saan taas aloittaa alusta. Minulla on nyt uusi koti uudessa maassa, uusia perheenjäseniä, uusia mahdollisuuksia ja – tärkeintä kaikista – uusi rakkaus. Helpolla tähän tilanteeseen en ole päässyt, mutta ehkä ihminen harvoin arvostaa niitä asioita, joiden eteen ei tarvitse nähdä vaivaa? Tervetuloa elämään kanssani tätä hienoa vaihetta täällä Eevan Rakkautta kanadabuutseissa -blogissani!

Nyt täytyy enää keksiä sopiva aprillipila tälle vuodelle..

Kihlasormuksen ostoa juhlimassa, Torni Ateljee Barissa Helsingissä lokakuussa 2016.

Kihlasormuksen ostoa juhlimassa, Torni Ateljee Barissa Helsingissä lokakuussa 2016.