Kanada-saappaat hakusessa Suomessa

”Vancouverinsaarella ei juuri koskaan sada lunta”, väitti Tim vuosi sitten, kun houkutteli minua muuttamaan sinne. Jep jep. Viime talvena lunta tuli moneen kertaan. Mutta täytyy myöntää, että kaikki muutkin saarelaiset ovat vakuuttaneet viime talven olleen ihan poikkeuksellinen. Ilmastonmuutos vaikuttaa Kanadan länsirannikollakin.

Moneen kertaan siis maa oli valkoisena, mutta koska routaa ei ole, märkä lumi sulaa pian. Jalkansa ehtii kuitenkin hyvin kastelemaan. Asuimme alkuun Nanaimon vanhassa kaupungissa ja kylmällä säällä pariin kertaan lähdin kaupungille Uggseissa. Vaikka kuinka yritin vältellä lumikasoja, noin 2,5 minuutin päästä Uggsit ja jalkani olivat likomärät.

image

Floridalaiselta kirpputorilta ostettuja harmaita Uggseja innostuin käyttämään maalauskenkinä. Kanadabuutsit on Kanadasta.

Niinpä etsin kunnon vedenpitäviä kanadabuutseja. Tammikuulla parhaat valikoimat kokoa 39 (tai mikä vastaava koko milloinkin on, riippuen siitä, onko kengät amerikkalaista vai brittiläistä mitoitusta) oli jo aikoja sitten myyty loppuun, mutta yhdet saappaat sentään löysin. Kun laittaa villasukan, ne ei kovin paljon lonksu.

Nämä ostaisin, jos voisin hankkia Suomesta monet saappaat. Kiva väri, järkevä korko.

Nämä ostaisin, jos voisin hankkia Suomesta monet saappaat. Kiva väri, järkevä korko.

Nämäkin saapikkaat ovat söpöt, vaikka Nanaimoon ehkä liian hempeät.

Nämäkin saapikkaat ovat söpöt, vaikka Nanaimoon ehkä liian hempeät. Pohja on tosi ohut ja kärki saattaa olla liiankin kapea.

Suomessa olen parin vuoden välein ostanut vähän sirommat korolliset goretex-saappaat tai nilkkurit. Etelärannikollahan riesana ei normaalitalvena ole niinkään kylmä, kuin loska ja jää, joten goretex-tyyppisellä kalvolla vuoratut kengät ovat ihan parhaat. Niillä voi kulkea sekä kuivalla että kostealla säällä ja mennä vaikka teatteriinkin, ilman että aina pitäisi kanniskella sisäkenkiä mukanaan.

Tämän tyyppisiä järkeviä ratsastuskenkiä minulla on ollut vuosien varrella monet, yleensä mustina.

Tämän tyyppisiä järkeviä ratsastuskenkiä minulla on ollut vuosien varrella monet, yleensä mustina.

Lähden ensi viikolla takaisin kotiin Kanadaan ja olen nyt jo monta viikkoa toiveikkaana etsinyt monesta kaupungista goretex-nilkkureita, ehkä nahkaisia. Vaan ei mitään ole löytynyt! Nättejä (ja kalliita) nahkanilkkureita kyllä, mutta ei sellaisia, missä voisi huoletta kulkea loskassa, mutta jotka eivät kuitenkaan olisi hiostavat kumisaappaat.

Todennäköisesti farkunlahkeet värjäisivät nämä saappaat nopeasti sinisiksi.

Todennäköisesti farkunlahkeet värjäisivät nämä saappaat nopeasti sinisiksi.

Mokka on suloista, mutta vaikea pitää kauniina.

Mokka on suloista, mutta vaikea pitää kauniina.

Nimimerkki Nanaimosta tiedusteleekin: Eikö kenkätehtaat valmista nättejä vedenpitäviä saappaita vai eivätkö kenkäkauppojen sisäänostajat osta niitä? En ymmärrä. Nahkasaappaat ovat ihanat, mutta loskassa ei paksuhkokaan pohja estä jalkoja kastumasta. Talvista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti yhä märempiä Suomessakin, joten eleganteille talvisaappaille luulisi olevan markkinoita. Ja etenkin sellaisille saappaille, joissa olisi suomalaisille paksuille pohkeille mitoitetut saappaanvarret – minunkaan  on ihan turha toivo yrittää mahduttaa sääriäni italialaissaappaisiin.

image

Näihin varsiin saattaisi pohkeet mahtuakin. En kokeillut.

Lopulta löysin aika kivat Aaltosen jokasäänsaappaat, jotka näyttävät jalassa suht siroilta. Eiväthän ne varsinaisesti hengitä kuten nahkakengät, mutta eivät onneksi näytä kumisaappailtakaan. Hintakin oli hyvä, koska juuri sattui olemaan jokin alennuskampanja ja kaikkein kivointa on se, että nämä nilkkurit ovat avainlipputuote. Kyllä näillä pitäisi Kanadassa pärjätä – etenkin, kun meilläpäin niitä yllättäviä teatteri-iltoja on varsin harvassa.

Mustaa ja viininpunaista Aaltosen jokasäännilkkureissa.

Mustaa ja viininpunaista Aaltosen jokasäännilkkureissa.

Elämässä ei ole takuita, joten iloitaan nyt, kun olemme elossa

Olen tainnut katsoa liikaa Downton Abbeyä. Tiedäthän draaman säännön: juuri kun pariskunnalla kaikki on hyvin, toinen kuolee traagisesti. Niin kuin kaikki sarjaa katsoneet tietävät, niin kävi Lady Maryn rakkaalle Matthewille ja entisen autonkuljettajan Tomin perijätär-vaimolle Lady Sybilille, samoin kuin sadoille muille hahmoille elokuvissa, tv-sarjoissa, kirjoissa ja näytelmissä. Omassa elämässämme Tim ja minä löysimme toisemme vuosi sitten kaikkien hankaluuksien jälkeen ja nyt olemme vihdoinkin onnellisia. Välillä pelkään, että mitä jos Timille tapahtuu jotain?

Kuva Shanshan Gong, meikki Emma Ärmänen.

Köyhän miehen Downton Abbey -perijätär. Kuva Dragon Flower Photo Studio/Shanshan Gong.

Meillä ei ole vielä ”tavallisia” televisiokanavia, eikä varmaan tulekaan ennen syksyn pimeitä iltoja. Emme ole Timin kanssa olleet mitään kovin ahkeria tv:n katsojia. Suomessa kyllä yritin katsoa ainakin yhden jakson jokaista kotimaista sarjaa, että tietäisin, mitä tutut tekevät, mutta loppusyksyllä huomasimme, ettemme olleet katsoneet ollenkaan televisiota pariin viikkoon.

Jossain vaiheessa kesälomien jälkeen haluan kyllä nähdä sisustusohjelmia, kuten ”Remppa vai muutto – Love it or list it Vancouver”, jonka maisemat oli ihan oikeasti yksi iso syy siihen, että katselin tarkemmin myös tämän maailmankolkan miestarjontaa. Mutta meillä on Netflix, jossa kyllä riittää katsottavaa vielä pitkäksi aikaa.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen maisemia, näillä taloilla on varmaan kaksinkertainen hintalappu meidän taloon verrattuna.

Ensin katsoimme Netflixiltä pari kautta kehuttua ”House of cards” -sarjaa Washingtonin poliittisista juonitteluista. Sarjan hahmot tietysti ovat keksittyjä, mutta viime aikoina on välillä tuntunut, että todellisuus on tv-draamaa ihmeellisempää. Vaikka sarja on hyvin kirjoitettu, on sen maailmankuva myös masentavan synkkä.

Jane Fondan kirja "Prime time" on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Jane Fondan kirja ”Prime time” on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Etsin siis jotain valoisampaa, ja löysin Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämän mainion komediasarjan ”Grace and Frankie”, jossa seitsemänkymppiset lakimiehet jättävät vaimonsa saadakseen vihdoin elää yhdessä, siis homoina. Mitä tapahtuu jätetyille vaimoille? Sarjan käsikirjoittaja Marta Kauffman on aikoinaan luonut myös ”Frendit”, ja sen huomaa. Välillä nauran ääneen, kun hahmot sanailevat hauskasti. Erityisesti pian 80-vuotiaan Jane Fondan näytteleminen on sekä kepeää että myös kipeää – juuri niin kuin komediassa pitääkin. Martin ”Charlie-Sheenin-ja-Emilio-Estevezin-isä” Sheen on myös yllättävän hyvä ex-miehenä. Tietenkin sarjan päähenkilöt ovat epäluonnollisen kauniita (kellä on muka luonnostaan niin napakka leukalinja edes viisikymppisenä?) (paitsi Timillä, tietenkin) ja hämmentävän varakkaita, mutta se on sivuseikka. Pihtailen sarjan viimeisiä jaksoja, en malttaisi millään luopua vielä näiden naisten seurasta. Jane Fondasta olen innostunut niin, että ahmin juuri Fondan kirjaa ”Prime time” ikääntymisestä, ”elämän viimeisestä kolmanneksesta”. Lenitalla ja Fondalla on siis iän lisäksi muutakin yhteistä, Lenitahan kirjoitti aiheesta kirjan nimeltä ”Jatkoaika” jo vuosituhannen alussa.

Teen tässä samalla omaa pientä tutkimustani siitä, millaista minun oma loppuelämäni tulee olemaan, jos jatkan tätä menoa. Olen sitä mieltä, että näin viisikymppisenä rakennamme perustusta vanhuudelle (inhoan kaikkia ikäihmisseniori-kiertoilmaisuja), ihan niin kuin parikymppisenä tehdyt valinnat rakensivat tätä keski-ikää. Ehkä siksi nyt kiinnostaa yli seitsemänkymppisten naisten elämä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan "Elämäni ja isänmaani" heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa, kuva Anu Kiiveri. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan ”Elämäni ja isänmaani” heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Jossain vaiheessa aloimme sitten Timin kanssa pitää tunnin-parin minilomia Englannin kukoistavalla maaseudulla Downton Abbeyn kartanossa. Timillä on tapana puuhata jotain samalla ja siinä jalkalistoja laittaessa menee tietysti helposti ohi joku sukulaisuussuhteita selittävä lausahdus. Sarjassahan porukkaa piisaa ja brittiläiset tavat kukoistavat. Olen aina pitänyt sarjasta myös upeiden pukujen ja huolella tehdyn lavastuksen vuoksi, mutta ennen pidin henkilöhahmoja aika etäisinä. Nyt kun olemme katsoneet Downtonia lähes joka ilta olen ehkä itsekin katsonut sarjaa tarkemmalla silmällä. Erityisesti odotan aina leskirouvan, siis hallitsevan Lord Granthamin äidin Violetin, hienostuneen myrkyllisiä loukkauksia. Olisi myös ihana päästä vierailemaan kuvauspaikalla, Downton Abbeya esittävässä Highclere Castlessa.

Mutta nyt siis takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen. Kun olen puolen vuosisadan aikana moneen kertaan nähnyt, että paha ei aina saa palkkaansa, eikä itku aina seuraa pitkästä ilosta, niin miksi minua pelottaa olla onnellinen? Elääkö minussa kuitenkin pieni taikauskoinen ihminen, joka kuiskuttaa, että kellä onni on, se onnen kätkeköön?

Televisiosarjojen juonenkäänteissä on omat sääntönsä, joita tämä oikea elämä ei onneksi aina noudata. Varmasti hermoilen jatkossakin, kun Tim ajelee aamuvarhaisella parin tunnin matkan Victoriaan ja pitkän työpäivän jälkeen takaisin. Mutta hermoilu ja huolestuminenhan ei auta ketään, pilaa vain nykyhetkenkin. Voin tehdä parhaani, että mies on virkeä aamulla ja saa iltaisin rentoutua. Minäkin voin rentoutua ja nauttia tästä ajasta, kun olemme kumpikin vielä tietääksemme terveitä ja hyväkuntoisia. Takuita kukaan ei täällä saa, mutta jokaisella meistä on ainakin asenteemme suhteen sentään jonkinlainen vaihto-oikeus. Iloitaan niin kauan kun olemme elossa!

15493939_10210678544022416_1882166104_n

Kuva Shanshan Gong, Dragon Flower Photo Studio, meikki Emma Ärmänen.

ps. Juuri tätä kirjoitusta läpilukiessani sain muistutuksen siitä, että todellakaan meillä kellään ei ole elämässä mitään takuita. Kämppikseni vuodelta 1984, rakas, viisas ystäväni Mari on viime yönä menehtynyt pitkän sairauden jälkeen. Kiitos vuosikymmeniä jatkuneesta ystävyydestä ja voimia perheelle surun keskellä.

 

Tofino, surffikylä aavan valtameren rannalla

Aina silloin tällöin pääsee paikkaan, joka tekee heti suuren vaikutuksen. Vietimme Timin kanssa viime viikonlopun sellaisessa paikassa. Pikkukaupunki Tofino Vancouverin saaren länsireunalla ei ole kuin reilun 200 kilometrin päässä kotoa Nanaimosta, mutta matka mutkaisaa vuoristotietä pitkin kestää reilut kolme tuntia – etenkin, kun matkalla on paljon kiinnostavaa, esimerkiksi vanhoja metsiä.

IMG_0727

Rakastan näitä täkäläisiä sammaleisia puita!

IMG_0731

Yritin nappailla kuvia liikkuvasta autosta (en sentään ajanut), mutta eihän siitä mitään tullut. Usein ajattelenkin, että parempi keskittyä nauttimaan hetkestä, eikä katsella maailmaa kameran kautta. Joskus taas haluaisin muidenkin saavan kokea edes osan niistä hienoista paikoista, joihin olen päässyt. Tällä kertaa postaankin tavallista enemmän kuvia.

Martinan ja Larryn Buddy-koira on tottunut reissaaja.

Martinan ja Larryn Buddy-koira on tottunut reissaaja.

Pääsimme ystäväpariskunnan ja heidän Buddy-koiransa kanssa lähtemään matkaan perjantaina jo aamupäivällä, joten ehdimme perille Tofinoon kesken iltapäivän. Menimme suoraan rannalle, koska rantojen takia Tofinoon tulimme. Perjantaina oli upea ilma, ja polku pienen metsikön läpi rantaan toi mieleen Etelä-Ranskan rannikon männiköt.

IMG_0746 (1)

Rantapolku Tofinon Long Beachillä tuo mieleen Etelä-Ranskan. Kuulen jo aaltojen pauhun.

Ranskalaisia aurinkovarjoja ei näillä rannoilla näy, sillä Tyynenmeren puhuri pääsee aina puhaltamaan suoraan, ja usein täydellä voimalla. Tofinoon monet tulevatkin talvikaudella katsomaan myrskyjä. Perjantaina huhtikuun aurinko kuitenkin paistoi ja oli melkein kesäinen tunnelma, kun kirmailimme Buddyn kanssa rannalla.

IMG_0747

IMG_0770

Tim kävi aikoinaan paljon surffaamassa Tofinossa. Veikkaan, että Timin on enemmän ikävä surffaamista kuin kuluneen olkapään kanssa elävä viisikymppinen kehtaa tunnustaakaan. Vaikka vesi on aina kylmää, on rannalla surffaajia ympäri vuoden.

IMG_0782

Rannoille on ajautunut paljon ajopuita, joiden veistokselliset muodot on minusta loputtoman kiehtovia. Otin näitäkin kuvia vaikka kuinka monta.

IMG_0756

IMG_0817

IMG_0816

Meri on vieressä kotona Nanaimossakin, mutta jollain lailla aavan valtameren rannalla kulkemisessa on ihan oma viehätyksensä. Tofinon rannoilla ei ollut mitään pikkusievää, vaan luonnon valtava voima käy selväksi aurinkoisenakin päivänä.

IMG_0801

Nautin sinisen, harmaan ja ruskean tuhansista vivahteista rannalla. Nämä olisivat hienoja sisustusvärejäkin.

IMG_0775

Autioillakin rannoilla on paljon elämää, kun osaa katsoa. Simpukat päällystävät rantakiviä laskuveden aikaan.

Säätiedotukset olivat ikävä kyllä oikeassa, kun ennustivat lauantaille sadetta. Ravintola Shelterissä oli mukavan lämmintä lounastaa kalatacoja ja katsella sadetta suurista ikkunoista. Jalat pysyivät ulkonakin sateessa kuivina, kun löysin matkalla uudet kumisaappaat: näissä on ”first nation” eli Kanadan intiaanien perinteistä taidetta. Aika makeet, vai mitä?

IMG_0819

Uudet kumisaappaat! Tällaisia ei ihan joka tytöllä olekaan.

Tofinossa asuu vain parituhatta asukasta, mutta turistit tuovat eloa etenkin kesällä ja kylässä on monta kivaa ravintolaa. Majoitustakin on monentasoista, mutta kesällä ei läheskään riittävästi. Jos ei ole tajunnut tehdä varausta hyvissä ajoin, on heinä-elokuussa kuulemma aivan turha ajaa Tofinoon toiveikkaana, sillä jokainen yösija on jo varattu. Me yövyimme hieman keskustan ulkopuolella siistissä Jamie´s Rainforest Innissä, jonka oma ravintola yllätti meidät hyvällä ruoallaan. Huoneet olivat tilavia ja sängyt sopivan pehmeitä, joten uni maittoi ulkoilun jälkeen.

IMG_0827

Tofinon satama on yksi Vancouverin saaren länsirannikon tärkeimmistä huoltopisteistä.

IMG_0825 (1)

Tofino on melojien, surffaajien, patikoijien ja kalastajien paratiisi.

Tofino on etenkin ulkoilmaihmisten suosiossa rantojensa ja sademetsiensä takia. Kyllä, ne ovat ihan oikeita sademetsiä! Olisimme lauantaina halunneet lähes koko päivän kestävälle retkelle kylpemään kuumiin luonnonlähteisiin, mutta sään takia veneellä tehtävä matka peruttiin. Seuraavalla reissulla haluan lähteisiin kylpemään ja valassafarille, patikoinnin lisäksi.

IMG_0776

Vuoret ja vuonot tuovat Vancouverin saarella usein mieleen Norjan maisemat.

IMG_0820

Pilvisenä päivänä valo oli melkein aavemainen.

Jollain kummallisella tavalla Tofino toi mieleen Hanko ja Kristiinankaupunki -tyyppiset suomalaiset kivat kesäkaupungit ja Kalifornian Venice Beachin värikkään hippimeiningin, ja vähän myös tv-sarja Twin Peaksin. Ja Norjan, niin kuin monet paikat täällä. Ainakin ruotsalaisia on alueella ollut metsätöissä, joten aika todennäköisesti myös suomalaisia. Ja tämä yksi suomalainen aikoo mennä toistekin, oli sää mikä tahansa!

IMG_0832

IMG_0798