I do, I do, I do! Kummilapset mielessä ensimmäisenä hääpäivänä

Vuoden lyhimpänä päivänä tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun sanoimme ”I do” toisillemme maistraatissa Tampereella. Tai Tim taisi sanoa ”I will” – jotain myöntävää englanniksi joka tapauksessa. Koko englanninkielinen hääseremonia oli yllättävän liikuttava. Hieno päivä. Pääsin maailman (minulle) parhaan miehen vaimoksi.

Yksi ihanimmista asioista häissä oli se, että muiden läheisteni lisäksi mukana oli neljä nuorinta kummilastani äiteineen. Silloin 6-vuotta täyttänyt kummipoikani B oli Helsingissä juhlimassa omia synttäreitään, mutta pikkusiskot M ja L olivat kauniissa mekoissaan häissämme. Helsinkiläinen pikku-A  ja tamperelainen silloin alle vuoden ikäinen N olivat myös pyhävaatteissaan.  Varmasti tilanne jännitti lapsiakin, mutta kaikki käyttäytyivät mallikkaasti.

Kummipojat A ja B, kummitytöt L, M ja N. Aika ihanat aakkoset!

IMG_3467 (1)

Nyt kun asun täällä toisella puolen maapalloa, kummilapsia on kamala ikävä. Puoli vuottakin  on pitkä aika lapselle ja yhteyden katkeaminen pelottaa. Miten hauskoja juttuja ja ilmeitä ja oppimista voi olla lapsilla, joista näkee, että heistä pidetään hyvää huolta. Turvassa, rakastettuna, kannustuksen kannattelemana kasvaa luottavainen ihminen, joka on kiinnostunut tutkimaan maailmaa ja uskoo siihen, että hän kelpaa. Voiko vanhemmat parempaa pohjaa elämään antaa?

Vähän helpottaa, että saan usein lukea kuulumisia. Ihanan itsevarma 5-vuotias M oli Tukholmassa neuvonut hotellin respaa, että Suomessa ei sanota ”tack och adjö” vaan ”tack och böö”. Kaksivuotias A tykkää koirista ja syö voita niin kuin minäkin lapsena. Hääpäivänämme 7 täyttänyt B on innostunut harjoittelemaan taikurintemppuja ja tapansa mukaan keskittyy siihen täysillä. L, 4-v, pukeutui isäkseen ja poseerasi kuvassa liian isoissa vaatteissa. Ja N valmistautui elämänsä toiseen jouluun tanssien innokkaasti muskarissa ja levittäen uinnin jälkeen kosteusvoidetta kasvoilleen huolellisesti, alusvaatteisillaan mutta kumisaappaat jalassa (koska minäitte osaa ne jo laittaa jalkaan). Kamala mikä ikävä!

IMG_3466 (1)

Joskus mietin, millaista olisi, jos olisimme Timin kanssa tavanneet ennen kuin oli liian myöhäistä saada yhteisiä lapsia. Tim on omille lapsilleen ollut hyvin läsnäoleva isä, jolle lapset olivat kaikki kaikessa. Minä olisin varmaan ollut vähän liiankin omistautuva äiti.. Voi tietysti olla, että siinä vaiheessa elämää emme olisikaan olleet yhtä yhteensopiva pari kuin näin tyhjän pesän isäntänä ja emäntänä. Jossittelu on tietenkin turhaa, elämä on oikein hyvä näinkin.

Ehkä saamme kummilapset meille aikanaan yksi kerrallaan vaihto-oppilaiksi? Meillä voisi olla sitten asukas vierashuoneessa viiden vuoden ajan. Se olisi hieno tilaisuus saada tutustua paremmin vauvasta asti tuntemiinsa nuoriin juuri aikuisuuden kynnyksellä.

Olen kiitollinen kummilasteni vanhemmille siitä, että he ovat halunneet minut lastensa elämään. Se on suuri kunnia ja etuoikeus. Toivon, että pystyn oikeasti olemaan lapsille läsnä loppuelämäni. Sanna, Linda ja Lissu, ette tiedä, kuinka paljon se minulle merkitsee. Kiitos! Olette loistoäitejä.

Ja terveiset monien muidenkin ystävieni lapsille. Mukavaa, että teistä on tullut minullekin ystäviä. On hyvä tuntea muitakin kuin omanikäisiään ihmisiä, ettei näkökulmat liikaa kapene. Ja te olette kasvaneet kiinnostaviksi nuoriksi ihmisiksi, jotka todella ovat tuntemisen arvoisia. Adoptiotätinne on iloinen jokaisesta kohtaamisesta kanssanne.

E196902C-A1D4-40D4-8DCF-4221152DDA19

Hääpäivänämme paketoin joululahjoja takkatulen äärellä. Yhtään pakettia ei Aakkosille Suomeen lähtenyt tänä vuonna, mutta aviomiehelleni kyllä aika monta kuusen juureen. Perjantaina illansuussa Tim tulee vihdoin kotiin Victoriasta ja pääsemme juhlimaan hääpäiväämme. Kun kaksi viisikymppistä vihdoin löytää toisensa, on jokaisessa päivässä paljon syitä juhlaan. Thank you for a magical year, Tim, I would marry you all over again!

Joulukorttina heinäkuussa Rovaniemellä otettu kuva meistä. Olemme tänä vuonna jo saaneet harvinaisen paljon lahjoja, mutta tule, Pukki, silti kylään tänne Kanadaan!

Joulupukin luona Napapiirillä heinäkuussa.

Joulupukin luona Napapiirillä heinäkuussa. Onnellista joulua!

”Ei se sattunutkaan”, sanoi Mia-täti mammografiassa

Mammografia. Miten pehmeän pyöreä sana. Tulee mieleen kaikki mammat ja muut lempeät nisäkkäät. Mielikuva on kyllä varsin kaukana todellisuudesta.

Näin kun olen täyttänyt puoli vuosisataa, saan joka toinen vuosi kutsun mammografiaan, rintasyövän seulontatutkimukseen. Kaksi vuotta sitten oli eka kerta, jota olin pelännyt aivan hulluna. Olin aivan viime hetkelläkin kääntymässä pois, mutta ajattelin, että enköhän kestä sen pari minuuttia, ystävättärieni muistoksi. Minulta on nimittäin kuollut kaksi ystävätärtä nelikymppisinä rintasyöpään. Vielä useampi on rintasyövän sairastanut ja siitä selvinnyt – kenties juuri mammografian ja varhaisen diagnoosin ansiosta.

Tässä Shanshan Gongin kesäkuussa ottamassa hääkuvassa on rintavarustus sen verran esillä, että käynee kuvituskuvasta?

Villi arvaus: mammografialaite on jonkun miehen suunnittelema. Vai tulisiko muka jollekulle naiselle ensimmäisenä mieleen, että jonkinmoisen tötterön sijaan pienetkin rinnat kannattaa litistää litteiden levyjen väliin? Tosin kokenut hoitaja kertoi, ettei rintojen koolla ole mitään tekemistä sen kanssa, onko tutkimus hankala tai kivulias.

Turha kaunistella: kyllä se sattui, silloin ensimmäisellä kerralla. Hyvä puoli oli se, että toimitus kesti hyvin vähän aikaa. Muistelin niiden parinkymmenen sekunnin aikana tutkimusta, jonka mukaan ihminen kestää kipua paremmin silloin, kun kiroilee. Voimasana on todellakin siis osuva nimitys.

Mutta kumma kyllä tällä toisella kerralla toimitus ei sattunutkaan oikeastaan juuri ollenkaan. En kiroillut yhtään! Muistikuvissani litistyslevyt olivat kylmää terästä, mutta nyt ne olivatkin huoneenlämpöistä muovia. Ehkä olin vähän rennompi, kun tiesin, että selviän hengissä? Tai olisiko ensimmäisellä kerralla vaan ollut hormonit siinä vaiheessa kuukautta, että olin arka ja herkkä kuin kevään ensi kukkanen?

Nyt sitten jään odottelemaan kirjallisia tuloksia. Kolmen viikon sisällä pitäisi saada tietää, onko aihetta jatkotutkimuksiin. Pieni osa minusta vähän jännittää, sillä lapsettomat naiset kuulemma sairastuvat rinta- ja muihin naistensyöpiin todennäköisemmin kuin synnyttäneet ja imettäneet naiset. Kohtalon ivaa sekin, että ensin et saa lasta ja sitten vielä sairastut.

Kirjoitin muutama päivä sitten blogipostauksen kiitollisuudesta. Kiitollinen olen kaikesta valittamisestani huolimatta siitäkin, että saan etuoikeuden käydä mammografiassa. Hengissä ollaan vielä, ja täysillä!

Tässä kesäkuisessä hääkuvassa rintavarustus on aikalailla esillä. Kuva: Shanshan Gong

Tässä kesäkuisessä hääkuvassa rintavarustus on aikalailla esillä. Kuva: Shanshan Gong

 

 

 

 

Kyllä kiitos! Uusi päivä, uudet haasteet, uudet mahdollisuudet

Tietysti se menee näin: juuri kun on sekä kivoja työkeikkoja, reissuja että kaikkea muuta hauskaa, tulee sairaaksi. Ensin oli flunssainen olo, sitten vasen silmä muuttui punaiseksi (eli poliittista symboliikkaa). Olin varmaan aika pelottava näky, kun menin Kiiskin Sannan ja ihanien kummityttöjeni kanssa Specsaversin ja Lastenklinikan kummien tapahtumaan viime tiistaina.

Uutisankkuri ja aktiivinen Lastenklinikan kummi Pirjo Nuotio mallina muotinäytöksessä.

Uutisankkuri ja aktiivinen Lastenklinikan kummi Pirjo Nuotio mallina muotinäytöksessä.

Keskiviikkona menin käymään lääkärissä. Silmätulehduksen lisäksi minulla oli vanha tuttu teinivuosiltani, poskiontelotulehdus. Ilmankos oli olo aika vetämätön. Sain 10-päiväisen lääkekuurin ja silmätippoja. Nyt näyttää jo paljon paremmalta, vaikka toipilas olen edelleen. Kyllä tämä tästä.

image

Oli kiva törmätä tuttuihin. Maria Jungner ja Nina Sevelius aina yhtä hehkeinä.

Niinpä taas tänään aamulla ensimmäiseksi sanoin iloisesti ääneen ”Kiitos!” Se oli tapanani tehdä joka aamu silloin kun asuin yksin ja aina muistaessani edelleenkin, jos en siis herätä sillä ketään. En oikeastaan tiedä tarkkaan, ketä kiitän. Ehkä koko universumia? Kiitos kun saan taas herätä uuteen päivään, poskiontelotulehduksella tai ilman – moni ystäväni nimittäin ei enää saa. Kiitos kun olen jo tähän mennessä saanut elää aivan mahtavan elämän. Kiitos kaikista niistä haasteista, joita tähän päivään kuuluu, koska vain haasteet kasvattavat. Kiitos niistä mahdollisuuksista, joita tänäänkin saan, ihan vain jo siksi, että olen sattunut syntymään Suomeen. Kiitos siitä, että minulla on oma ihminen, jota ikävöidä. Kiitos, kun saan vielä nauttia äitini ja siskojeni seurasta. Kiitos kaikista eri-ikäisistä ystävistäni, jotka ovat valinneet minut elämäänsä. Kiitos kaikista kohtaamisista, joita elämääni osuu. On mahtavaa olla elossa!

Tiedän, että moni pitää minua nyt todella tekopyhänä. Pitäkööt. Jos en ole iloinen siitä kaikesta hyvästä, mitä minulla jo on, niin miksi ansaitsisin lisää? Vaikka tänään ei aurinko paistaisi risukasaan, niin enpä ole ennenkään edellisenä päivänä tiennyt, että seuraavana päivänä tulee onnenpotku. Toivoa täytyy pitää yllä, vaikka se olisi miten pienellä liekillä kytevä hiillos.

IMG_4186

Sitä paitsi luin juuri tutkimuksesta, että tärkein osa onnellisuutta on osata olla kiitollinen. Kellään ei kaikki mene aina pieleen – jos menisi, niin emme olisi tässä, elossa. Uusi päivä, uudet haasteet, uudet mahdollisuudet.

Siksi minusta olikin ihanaa löytää korut, joista on nyt nopeasti tullut uusia suosikkikorujani: Kauhajoen Ruokamessuilla jäin jo viime vuonna haikailemaan pohjalaisen yrittäjän Anne Vuorelan tekemiä Vernada-koruja, joissa lukee ”Tänään olen – kiitollinen”. Tänä vuonna sitten ostin itselleni kaulakorun ja siihen sopivat korvakorut, joissa lukee ”Elä, naura, rakasta”. Siinähän ne on, parhaat elämänohjeet. Kun olisi kiitollinen, naurava, elävä ja rakastava ihminen, niin olisi aika hyvää seuraa sekä itselleen että muille.

IMG_4185