Suomen suvessa tavaroita karsimassa

Lähdimme Timin kanssa Suomesta Kanadaan tammikuun alussa. Sen jälkeen on elämässämme tapahtunut vaikka mitä, niin kuin tämän blogin ahkerat lukijat ovat huomanneetkin.

Nyt olemme lennähtäneet takaisin Suomeen parhaimmaksi kesäajaksi, minä tulin aiemmin ja Tim kun töiltään ennätti. Nämä päivät Suomessa ovat kuluneet vauhdikkaasti. Järjestelen nimittäin sekä pientä hääjuhlaa että sen jälkeistä lomailua ympäri Suomen. Yritän myös karsia tavaroitani, jotka ovat lähes puoli vuotta kyyhöttäneet vanhan äitini nurkissa.

Viisi kuukautta tuo kummasti etäisyyttä moneen tavaraan, joka tuntui säilyttämisen arvoiselta vielä ennen joulua. Karsiminen ei silti ole helppoa, olenhan pula-ajan ihmisten tytär ja mielessä on aina ”tätä voi vielä tarvita, jos huonot ajat tulee”. Nyt kun luen äidille ääneen Väinö Linnan  hienoa ”Täällä pohjantähden alla” -trilogiaa, niin saan muistutuksen, että onhan niitä huonoja aikoja Suomessa nähty kerran jos toisenkin. Nykyisin tavaraa riittää sekä köyhissä että rikkaissa kodeissa (laatu tosin vaihtelee), mutta vielä minun lapsuudessani ei kellään tuntunut olevan kovin paljon tavaraa. Ei ainakaan vaatteita, kenkiä ja kirjoja, joita kaikkia minullakin on nykyään yllin kyllin.

Tämä matkalaukku tuli 15-vuotiaan äitini mukana Pohjanmaalta Helsinkiin 40-luvun lopussa.

Tämä matkalaukku tuli 15-vuotiaan äitini mukana Pohjanmaalta Helsinkiin 40-luvun lopussa.

Jollain lailla kaikkea tätä elämän muuttumista kuvastavat matkalaukkuni. Pyörättömistä, raskaistakin laukuista olen siirtynyt yhä keveämpiin, suurempiin ja nelipyöräisiin. Matkustan niin paljon, että matkalaukuille tulee todellakin käyttöä, mutta onpa huima ero uusimmilla laukuillani siihen matkalaukkuun, missä äitini tavarat olivat, kun hän muutti Teuvalta Helsinkiin piikomaan. Ehkä se oli tavallaan hänelle yhtä suuri elämänmuutos kuin minun muuttoni Kanadaan?

Iso matkalaukkuni hajosi viime syksynä Floridassa ja matkalta piti ostaa uusi tilalle. Tämä reissasi mukanani Kanadaan tammikuussa.

Yksi iso matkalaukkuni hajosi viime syksynä Floridassa ja matkalta piti ostaa uusi tilalle. Tämä reissasi sitten mukanani Kanadaan tammikuussa ja nyt taas takaisin Suomeen.

Vaatevarastosta päätellen olen muuten todellakin elänyt aktiivista ja monipuolista elämää: on iltapukuja, jakkupukuja, salivaatteita, ratsastushousuja, tennishameita, cocktail-leninkejä, ulkoilutakkeja, kukkamekkoja, veneilypaitoja, paljettitoppeja, uimapukuja ja toppahousuja. Kuulostaa kalliilta, mutta ei ole: olen aina onnistunut löytämään vaatteita ystävämyynneistä ja kirpputoreilta muutamilla euroilla. Paljon vaatteita annoin pois jo ennen lähtöä, paljon on rakas siskoni myynyt (halvalla meni, mutta menköön), mutta vielä on vaate poikineen jäljelläkin – tosin jotkut ovat liian suuria tai liian pieniä. Lähdin nimittäin tammikuussa Kanadaan vain kahden matkalaukun kanssa, joten paljon ei mukaan mahtunut. Useat jäljellejäävistä vaatteista varmaan vielä päätyvät pikkuhiljaa matkassa mukana kotiin Kanadaan, toisiin otan vielä hetken etäisyyttä.

Sama pätee satoihin ja satoihin kirjoihin. Moni niistä päätyy jossain vaiheessa Kanadaan, mutta isot kasat aion jakaa ystäville Suomessa. Minulla on ollut onni saada haastatella kymmeniä kirjailijoita kirjakaupoissa ja kustantajien tapahtumissa, joten kirjojakin on kertynyt – sen lisäksi, että niitä tulee edelleen ostettuakin etenkin lentokentiltä ja divareista. Kirjahyllystäni näkee, että olen kiinnostunut kummallisen laajasti eri asioista. Etenkin sisustuksesta ja ihmissuhteista löytyy kirjoja joka lähtöön.

Tämä pyörätön matkalaukku tuntui jättimäiseltä, kun ensimmäistä kertaa matkasin Atlantin yli 17-vuotiaana kesävaihto-oppilaana.

Tämä pyörätön matkalaukku tuntui jättimäiseltä, kun ensimmäistä kertaa matkasin Atlantin yli 17-vuotiaana kesävaihto-oppilaana. Nyt se näyttää aika maltillisen kokoiselta.

Kirjojen ja vaatteiden lisäksi on astioita. Ja astioita. Ja astioita. Satoja laseja, lautasia, kuppeja ja kulhoja. Lähes täydellinen 12 hengen valkoinen Teema-sarja ja kymmeniä shampanjalasia. Matkamuistolautasia ympäri maailmaa. Söpöjä lintulautasia. Salaattikulhoja. Kaikkea, mitä kuvitella saattaa, jos ihmisen rakkaimpia harrastuksia ovat kirpputorit ja pöydän kattaminen. Jossain vaiheessa on pakko päättää, mikä kaikki on sen arvoista, että kannattaa tuoda toiselle puolen maapalloa noin 400 euron kuutiometrihintaan.

Keveä musta matkalaukkuni hajosi 90-luvun alussa Venetsiassa . Vihreä matkalaukku muutti sitten puoli vuotta myöhemmin kanssani Los Angelesiin.

Keveä musta olkahihnallinen matkalaukkuni hajosi 90-luvun alussa Venetsiassa ja ostin tilalle tämän kovan vihreän italialaislaukun. Tämä pyörätön laukku muutti sitten puoli vuotta myöhemmin kanssani Los Angelesiin.

Huomaan taas olevani 60-luvulla syntynyt suomalainen. Minun lapsuudessani kellään ei vielä ollut mahdottomasti tavaraa, eikä sitä ollut kaupoissakaan. Ei voinut ajatella, että jos heitän jotain pois nyt, voin helposti korvata sen uudella. ”Joka säästää saadessaan, sillä on ottaa tarvitessaan” päti myös tavaroihin, ei pelkästään rahaan. Siksi on ihanaa, kun Tim osaa suhtautua tavaroihin paljon keveämmin ja sanoa juuri oikealla hetkellä ”There is more at the store”, ”kaupassa on lisää”. Tavaroita menee ja tulee elämämme aikana, ja antaa mennä. Minä kerään nyt kokemuksia, muistoja ja tunteita.

Ihana krokopintainen lentolaukku löytyi Kuala Lumpurista. Paljon on tullut kilometrejä silekin muutamassa vuodessa.

Ihana krokopintainen lentolaukku löytyi Kuala Lumpurista. Paljon on tullut kilometrejä sillekin muutamassa vuodessa.

 

 

Elämässä ei ole takuita, joten iloitaan nyt, kun olemme elossa

Olen tainnut katsoa liikaa Downton Abbeyä. Tiedäthän draaman säännön: juuri kun pariskunnalla kaikki on hyvin, toinen kuolee traagisesti. Niin kuin kaikki sarjaa katsoneet tietävät, niin kävi Lady Maryn rakkaalle Matthewille ja entisen autonkuljettajan Tomin perijätär-vaimolle Lady Sybilille, samoin kuin sadoille muille hahmoille elokuvissa, tv-sarjoissa, kirjoissa ja näytelmissä. Omassa elämässämme Tim ja minä löysimme toisemme vuosi sitten kaikkien hankaluuksien jälkeen ja nyt olemme vihdoinkin onnellisia. Välillä pelkään, että mitä jos Timille tapahtuu jotain?

Kuva Shanshan Gong, meikki Emma Ärmänen.

Köyhän miehen Downton Abbey -perijätär. Kuva Dragon Flower Photo Studio/Shanshan Gong.

Meillä ei ole vielä ”tavallisia” televisiokanavia, eikä varmaan tulekaan ennen syksyn pimeitä iltoja. Emme ole Timin kanssa olleet mitään kovin ahkeria tv:n katsojia. Suomessa kyllä yritin katsoa ainakin yhden jakson jokaista kotimaista sarjaa, että tietäisin, mitä tutut tekevät, mutta loppusyksyllä huomasimme, ettemme olleet katsoneet ollenkaan televisiota pariin viikkoon.

Jossain vaiheessa kesälomien jälkeen haluan kyllä nähdä sisustusohjelmia, kuten ”Remppa vai muutto – Love it or list it Vancouver”, jonka maisemat oli ihan oikeasti yksi iso syy siihen, että katselin tarkemmin myös tämän maailmankolkan miestarjontaa. Mutta meillä on Netflix, jossa kyllä riittää katsottavaa vielä pitkäksi aikaa.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen.

Näkymät meidän mäen huipulta. Ei kylläkään köyhän miehen maisemia, näillä taloilla on varmaan kaksinkertainen hintalappu meidän taloon verrattuna.

Ensin katsoimme Netflixiltä pari kautta kehuttua ”House of cards” -sarjaa Washingtonin poliittisista juonitteluista. Sarjan hahmot tietysti ovat keksittyjä, mutta viime aikoina on välillä tuntunut, että todellisuus on tv-draamaa ihmeellisempää. Vaikka sarja on hyvin kirjoitettu, on sen maailmankuva myös masentavan synkkä.

Jane Fondan kirja "Prime time" on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Jane Fondan kirja ”Prime time” on jo ensimmäisillä kappaleillaan herättänyt paljon ajatuksia.

Etsin siis jotain valoisampaa, ja löysin Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämän mainion komediasarjan ”Grace and Frankie”, jossa seitsemänkymppiset lakimiehet jättävät vaimonsa saadakseen vihdoin elää yhdessä, siis homoina. Mitä tapahtuu jätetyille vaimoille? Sarjan käsikirjoittaja Marta Kauffman on aikoinaan luonut myös ”Frendit”, ja sen huomaa. Välillä nauran ääneen, kun hahmot sanailevat hauskasti. Erityisesti pian 80-vuotiaan Jane Fondan näytteleminen on sekä kepeää että myös kipeää – juuri niin kuin komediassa pitääkin. Martin ”Charlie-Sheenin-ja-Emilio-Estevezin-isä” Sheen on myös yllättävän hyvä ex-miehenä. Tietenkin sarjan päähenkilöt ovat epäluonnollisen kauniita (kellä on muka luonnostaan niin napakka leukalinja edes viisikymppisenä?) (paitsi Timillä, tietenkin) ja hämmentävän varakkaita, mutta se on sivuseikka. Pihtailen sarjan viimeisiä jaksoja, en malttaisi millään luopua vielä näiden naisten seurasta. Jane Fondasta olen innostunut niin, että ahmin juuri Fondan kirjaa ”Prime time” ikääntymisestä, ”elämän viimeisestä kolmanneksesta”. Lenitalla ja Fondalla on siis iän lisäksi muutakin yhteistä, Lenitahan kirjoitti aiheesta kirjan nimeltä ”Jatkoaika” jo vuosituhannen alussa.

Teen tässä samalla omaa pientä tutkimustani siitä, millaista minun oma loppuelämäni tulee olemaan, jos jatkan tätä menoa. Olen sitä mieltä, että näin viisikymppisenä rakennamme perustusta vanhuudelle (inhoan kaikkia ikäihmisseniori-kiertoilmaisuja), ihan niin kuin parikymppisenä tehdyt valinnat rakensivat tätä keski-ikää. Ehkä siksi nyt kiinnostaa yli seitsemänkymppisten naisten elämä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan "Elämäni ja isänmaani" heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Lenita Airisto ja minä loppusyksyllä 2016 Bazar Booksin kevään kirjojen esittelyjuhlassa, kuva Anu Kiiveri. Haluan ehdottomasti lukea Lenitan uuden kirjan ”Elämäni ja isänmaani” heti kun pääsen Suomeen kesällä.

Jossain vaiheessa aloimme sitten Timin kanssa pitää tunnin-parin minilomia Englannin kukoistavalla maaseudulla Downton Abbeyn kartanossa. Timillä on tapana puuhata jotain samalla ja siinä jalkalistoja laittaessa menee tietysti helposti ohi joku sukulaisuussuhteita selittävä lausahdus. Sarjassahan porukkaa piisaa ja brittiläiset tavat kukoistavat. Olen aina pitänyt sarjasta myös upeiden pukujen ja huolella tehdyn lavastuksen vuoksi, mutta ennen pidin henkilöhahmoja aika etäisinä. Nyt kun olemme katsoneet Downtonia lähes joka ilta olen ehkä itsekin katsonut sarjaa tarkemmalla silmällä. Erityisesti odotan aina leskirouvan, siis hallitsevan Lord Granthamin äidin Violetin, hienostuneen myrkyllisiä loukkauksia. Olisi myös ihana päästä vierailemaan kuvauspaikalla, Downton Abbeya esittävässä Highclere Castlessa.

Mutta nyt siis takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen. Kun olen puolen vuosisadan aikana moneen kertaan nähnyt, että paha ei aina saa palkkaansa, eikä itku aina seuraa pitkästä ilosta, niin miksi minua pelottaa olla onnellinen? Elääkö minussa kuitenkin pieni taikauskoinen ihminen, joka kuiskuttaa, että kellä onni on, se onnen kätkeköön?

Televisiosarjojen juonenkäänteissä on omat sääntönsä, joita tämä oikea elämä ei onneksi aina noudata. Varmasti hermoilen jatkossakin, kun Tim ajelee aamuvarhaisella parin tunnin matkan Victoriaan ja pitkän työpäivän jälkeen takaisin. Mutta hermoilu ja huolestuminenhan ei auta ketään, pilaa vain nykyhetkenkin. Voin tehdä parhaani, että mies on virkeä aamulla ja saa iltaisin rentoutua. Minäkin voin rentoutua ja nauttia tästä ajasta, kun olemme kumpikin vielä tietääksemme terveitä ja hyväkuntoisia. Takuita kukaan ei täällä saa, mutta jokaisella meistä on ainakin asenteemme suhteen sentään jonkinlainen vaihto-oikeus. Iloitaan niin kauan kun olemme elossa!

15493939_10210678544022416_1882166104_n

Kuva Shanshan Gong, Dragon Flower Photo Studio, meikki Emma Ärmänen.

ps. Juuri tätä kirjoitusta läpilukiessani sain muistutuksen siitä, että todellakaan meillä kellään ei ole elämässä mitään takuita. Kämppikseni vuodelta 1984, rakas, viisas ystäväni Mari on viime yönä menehtynyt pitkän sairauden jälkeen. Kiitos vuosikymmeniä jatkuneesta ystävyydestä ja voimia perheelle surun keskellä.