Pintaliitoa länsirannikolla: lentoja, juhlia ja jetset-kuvauksia

Moni tuntuu ajattelevan, että elämä ulkomailla on paljon glamoröösimpää kuin Suomessa. Ehkä se johtuu siitä, että usein kerrotaan jonkun suomalaissyntyisen investointipankkiirin, entisen huippumallin tai ainakin ison firman lähettämän kovapalkkaisen johtajan seurapiirimenoista, eikä pienillä tuloilla kitkuttelevien ulkosuomalaisten elämästä. Varsinkin, jos on matkustellut maailmalla vain lomamatkoilla, on helppo ajatella, että elämä muualla olisi yhtä juhlaa.  Valitettavasti voin kokemuksesta kertoa, että kaupassakäynti ja vessan siivous on suunnilleen yhtä vähän hohdokasta ulkomailla kuin kotimaassakin. Arki on arkea kaikkialla.

Paitsi että täytyy tunnustaa, että kulunut viikko on kyllä ollut minulle poikkeuksellisen hohdokas. On ollut bileitä, kuvauksia ja lennähtämistä suurkaupungin sykkeeseen. Aloitetaan alusta, eli viime viikon tiistaista:

Vaikka täällä Nanaimossa on aikoinaan ollut paljonkin suomalaisia, tämä on yksi harvoista paikoista maailmassa, missä en ole vahingossa kaupungilla kuullut suomen sanaa. (Sitä ei siis lasketa, että Timin kanssa puhumme jonkin verran suomea keskenämme). No, viime tiistaina sain puhua äidinkieltäni oikein kahden kivan suomalaisnaisen kanssa. Päivi ja Marketta ovat kummatkin asuneet täällä Kanadassa jo vuosikymmeniä, mutta suomen kieli ei ole unohtunut. Olipa kiva lounastaa upeiden naisten kanssa!

IMG_0856

Suomea sain puhua pulputtaa myös torstaina, mutta sitä varten piti matkustaa täältä Vancouverin saarelta mantereelle. Nanaimo sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Vancouverista, ja lautalla matka salmen yli kestää melkein kaksi tuntia. Lauttarannassa odottelu ja ajomatka keskustaan tekee siihen vielä puolisentoista tuntia lisää. Mutta vesitasolla Vancouverin keskustaan tai lentokentän lähelle Richmondiin pääsee reilussa varttitunnissa monta kertaa päivässä. Niinpä aurinkoisena torstaiaamuna kömmin elämäni ensimmäistä kertaa Seair-yhtiön vesitasoon, pelkääjän paikalle. Täytyy tunnustaa, että jos ei nyt ihan pelottanut, niin vähän jännitti kylläkin. Ihan turhaan! Nousut ja laskut sujuivat lentokapteeni Dougilta varmalla otteella ja aivan ilman töyssyjä. Hieno uusi kokemus, en malta odottaa, että pääsen seuraavan kerran lentämään.

IMG_0860

Searin vesitasot ovat vanhoja, mutta hyvän huollon ansiosta luotettavia.

 

IMG_0863

Departure Bay – tai Lähtölahti, niin kuin Timin kanssa sanomme suomeksi – on vilkas paikka.

Maisemat lentomatkalla olivat upeat. Matkalla on saaristoa lähes suomalaiseen tapaan. Kaukana näkyvät korkeat vuoret ovat jo USA:n puolella Washingtonin osavaltiossa.

IMG_0872

Olen käynyt Timin kanssa Vancouverissa näiden neljän kuukauden aikana vain kolme kertaa. Tim ei nykyään enää ole yhtään innostunut synnyinkaupunkinsa hulinasta ja täytyy tunnustaa, etten minäkään juuri ison kaupungin kaaosta kaipaa. Täällä suurin piirtein Jyväskylän kokoisessa Nanaimossa on kaikki, mitä tässä elämäntilanteessa tarvitsen. Silti oli hauska huomata, että kun kiipesin metrosta kadulle tuntui melkein yhtä huikaisevalta katsoa ylös korkeiden kerrostalojen katveessa kuin aikoinaan ensimmäisellä käynnillä Manhattanilla 18-kesäisenä. Suurkaupungissa on aina jotain jännittävää ja energistä.

IMG_0890

IMG_0893

Suuntasin yhteen Vancouverin legendaarisimmista hotelleista, Rosewood Hotel Georgiaan. Minulla nimittäin oli siellä sviitissä treffit hurmaavan miehen kanssa. Ei, tällä kertaa kyseessä ei ollut Tim, vaan rakas ystäväni, suomalaissyntyinen meikkitaiteilija Riku Campo.

IMG_0895

Nappasin pikapikaa kuvan Georgian ylellisestä aulasta.

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että ystävystyt jonkun kanssa ensitapaamisella? Lähes 20 vuotta sitten olin tv-kanava Nelosella toimittamassa ja apulaistuottamassa silloisen Karita Tuomolan, nykyisen Karita Tykän ensimmäistä tv-ohjelmaa Tosi-tv:tä. Riku Campo oli Nelosen uutisten stailisti ja hoiti myös Karitan asut. Heti huomasin, että Rikulla on hulvaton huumorintaju ja meillä oli aina hauskaa. Vaikka pelleilimme paljon, Riku on myös älykäs ja syvällinen ihminen. Vuosituhannen alussa Riku muutti entiseen kotikaupunkiini Los Angelesiin luomaan kansainvälistä uraa ja olemme olosuhteiden pakosta nähneet harvemmin. Onneksi facebookista tiedän, missä päin maailmaa Riku milloinkin on kuvausmatkalla milloin mitäkin filmitähteä meikkaamassa tai muotilehtien kansikuvia tekemässä. Ja olin kieltämättä todella pollea ostaessani kuutisen vuotta sitten floridalaisesta kirjakaupasta Rikun isolle amerikkalaiskustantajalle tekemän meikkikirjan. ”Tämä on mun ystäväni tekemä!”

Nyt Riku oli suuren amerikkalaisen vaateketjun kuvauksissa meikkaajana Vancouverissa, ensimmäistä kertaa. Torstaina oli kuvauksista vapaata ja Rikulla aikaa päivittää kuulumiset. Viimeksi kun näimme kesällä Suomessa en ollut vielä tavannut Timiä oikeassa elämässä, joten koko tämä nopea netistä naimisiin -rakkaustarinamme piti tietysti kertoa. Samalla Riku meikkasi minut kuvauksia varten.

18191085_10155140601285539_1816817128_n

Suomalainen täti-ihminen Playboyn kannessa?

18191731_10155145785550539_1747476056_n

Vaiko muotilehden kansikuvatyttönä?

Ei, en oikeasti ole minkään lehden kannessa, kunhan vain pelleilimme. Rikusta voisi hyvin tulla valokuvaaja, jos meikkaaminen tai stailaaminen ei enää kiinnostaisi.

Olipa ihanan virkistävä jetset-päivä. Lensin takaisin Nanaimoon Timin syliin täynnä energiaa. Ja sitä energiaa tarvittiinkin seuraavina päivinä.

IMG_5148

Riku ja minä, aina poseeraamassa.

Kiertelin perjantaina vaatekauppoja oikein urakalla kuin paraskin stailisti ja etsin Timille uusia vaatteita. Tai no, tuttuun tapaani monet vaatteet olivat kirppareilta, vaikka näyttivätkin käyttämättömiltä. Löysin 17 vaatekappaletta ja niistä vain kaksi meni vaihtoon, joten minun mielestäni aika hyvä onnistumisprosentti. Sikäli homma oli helppo, että Timillä on nuorekkaan sutjakka vartalo, jonka päällä kaikki vaatteet näyttävät hyviltä. Fyysisesti raskaista rakennustöistä voi siis olla hyötyäkin. Tim oli melkein liikuttunut sovitellessaan paitoja ja housuja ja sanoi, ettei kukaan nainen ole ennen ostanut hänelle vaatteita. Nyt on vaatekaapissa paljon käyttökelpoista, mukaanlukien sellaisiakin vaatteita, mitä Tim ei varmasti olisi itse valinnut, kuten valkoiset farkut ja vaaleanpunainen pellavapaita. Kyllä, Tim on niin miehekäs, että todellakin pystyy käyttämään niitä.

Eri asukokonaisuuksia tarvittiin lauantaina, sillä tunnettu valokuvaaja Chad Hipolito tuli ottamaan meistä kuvia Eeva-lehden haastattelua varten. Perjantaina oli ollut iloisen aurinkoista, mutta lauantaina satoi surkeasti koko päivän. Niinpä suurin osa kuvista otettiin täällä meillä kotona sisätiloissa. Tim sanoi, että on tavalliselle raksamiehelle aika hämmentävää poseerata valokuvissa tuntitolkulla. Onneksi Tim on niin kuvauksellinen, että ei väliä mistä suunnasta kuvataan, aina tulee hyviä kuvia syvistä silmistä, aistikkaasta suusta ja jykevästä leuasta. En olisi koskaan uskaltanut toivoa meneväni naimisiin niin komean miehen kanssa. Katso kuvausten tulokset heinäkuun Eevasta!

15435945_10210678546022466_1031053547_n

Shanshan Gongin intensiivinen kuva Timistä Helsingissä viime syksynä.

Täällä ei vappua vietetä, mutta halusin järjestää – vapun ja nimipäivieni kunniaksi – sunnuntaina iltapäivällä pienet tupaantuliaiset. Edelleen meiltä puuttuu lattiapinnoite ja verhotangot, keittiön työtaso pitäisi vaihtaa ja kylpyhuoneiden tai pyykkikomeron remontoimista emme ole aloittaneetkaan, puhumattakaan vesikaton, portaiden tai terassin rempasta. Silti oli kiva kutsua ystäviä katsomaan, mitä olemme tähän mennessä saaneet aikaiseksi. Olemme muutamassa kuukaudessa luoneet lähes tyhjästä kokonaisen kodin, eikä meiltä puutu juuri mitään. Astioitakin on jo tarpeeksi, tuli juhlissa todistettua. Vaikka talo on kanadalaisittain pienehkö, se toimii oikein hyvin vieraita viihdyttäessäkin.

IMG_0991

Olin säästellyt Geisha-konvehteja tammikuusta asti. Eikö osoita aikamoista itsehillintää?

IMG_0988

Yritin luoda suomalaista vapputunnelmaa, vaikka ei ollut ylioppilaslakkia eikä räntäsadetta. Onneksi kaikkeen auttaa kansallispuku! Jonkinlaisia munkkeja löysimme, mutta kun etsin simaa (mead) löysin sillä nimellä vain alkoholillista hunajaviiniä. Kun muuten kerroin Timille, että halusin tarjota juhlissa ”donuts and mead” Tim kuuli tietysti ”donuts and meat” ja ihmetteli kovasti suomalaista vapputapaa tarjota munkkien kanssa lihaa. Uusi suomalainen ystävämme Marketta tuli sitten juhliin hurmaamaan kaikki Timistä appiukkoon, ja kertoi, että eräs täkäläinen limonadi on aika simamaista, ja ihan oikeaa kotitekoista simaakin olisi Marketalla ollut.. No, ensi vappuna tiedän paremmin.

IMG_0999

Hurmaavan Marketan kanssa lauloimme kanadalaisten huviksi Maamme-laulun, neito kaunoisen ja Porilaisten marssin – tosin emme oikein muistaneet muita sanoja, kuin ”Poijaat kansan urhokkaan..” Perintökalleuteni Härmän eli Etelä-Pohjanmaan kansallispuku tuo aina juhlan tuntua.

Tim ja Tim, uusi purjehdusystävämme. Huomaa, millaisen t-paidan löysin Timille kanadalaiselta kirpputorilta!

Tim ja Tim, uusi purjehdusystävämme. Huomaa, millaisen t-paidan löysin Timille kanadalaiselta kirpputorilta! Eräänlainen kansallispuku kai tämäkin?

Viime vappua vietin rakkaiden ystävieni kanssa Helsingissä, Kauniaisissa ja Porvoossa. Silloin en tiennyt vielä, missä, miten ja kenen kanssa tätä vappua 2017 viettäisin. Elämä voi muuttua. Mitähän kaikkea kivaa ehtii vielä tapahtua ennen seuraavaa vappua?

Tuoksuvat kukat suoraanMarketan puutarhasta. Sekä Päivi että Marketta ovat armottomia viherpeukaloita.

Tuoksuvat kukat suoraanMarketan puutarhasta. Sekä Päivi että Marketta ovat armottomia viherpeukaloita.

Rohkea rokan syö, uhkarohkea ei deittaile

Kuulin hurjia uutisia Tukholmasta. Onneksi useimmat ruotsalaiset ystäväni ovat ilmoittaneet olevansa turvassa. Monelta varmaan Suomessakin meni yöunet huolehtiessa maailmanmenosta.

Meilläkin oli viime yönä täällä vuokra-asunnossa dramatiikkaa kerrakseen: heräsimme säikähtäen keskellä yötä korviasärkevään sireeniin. Juoksin alakertaan palovaroittimen alle löyhyttelemään ja yritin katsoa, oliko vaikka hella jäänyt päälle. Tim sai hälytyksen vaimenemaan, ja huomasimme, että koko rakennuksen kaikki hälyttimet huusivat. Meillä ei siis mikään palanut, enkä tiedä, paloiko koko kerrostalossa muuallakaan. Pelastuslaitos saapui korttelin päästä ripeästi paikalle tarkastamaan tilannetta. Odottelimme sisällä valmiina evakuoitumaan, mutta onneksi ei tarvinnut. Vajaan tunnin päästä sisäpihan sireenit hiljenivät ja pääsimme vielä pariksi tunniksi jatkamaan unia.

Pelästyin sireeniä, mutta olipas mukava huomata, miten selväpäisesti Tim pystyi toimimaan kriisitilanteessa. Missään todellisessa hengenvaarassa emme tietenkään olleet, mutta kun on tottunut turvallisiin oloihin, ehkä pienikin epävarmuus voi tuntua suurelta? Jollain lailla tämä liittyy mielessäni asiaan, jota olen olen täällä miettinyt paljon, nimittäin rohkeuteen.

”Kyllä sä olet sitten rohkea!” Tätä lausetta olen viime aikoina kuullut vähän eri muunnelmina kymmenien ihmisten suusta.

Niinkuin vanhat ystäväni hyvin tietävät, olen aina ollut aikamoinen heittäytyjä. Olen nuoresta asti janonnut kokemuksia, matkoja, tapaamisia. Olen sanonut ensin joo, ja sitten vasta miettinyt, mihin ohjelmaan taas tuli suostuttua. Kovin huimapäinen fyysisesti en kyllä ole, joten vuorikiipeily, luolasukellus tai benji-hypyt eivät ole minun juttuni – Tim tietää hyvin, että saatan tavallisella kanadalaisella kesyhköllä vuoristotielläkin olla vähän kireä… Henkisesti sen sijaan olen hypännyt tyhjän päälle moneen kertaan.

Mutta oikeastaan en ymmärrä, mitä niin kovin rohkeaa olen nyt tehnyt.

27-vuotiaana, tammikuun alussa 1993, muutin samalla tavoin toiselle puolelle maailmaa kahden matkalaukun kanssa. Jätin parhaan mahdollisen työni toimittajana ja tuottajana Ylen Radiomafiassa ja nupullaan olleen tv-juontajan urani: olin edellisenä kesänä juontanut TV2:lla visailuohjelmaa ”Jaska ja sen sisko”. Minulla oli siis loistotyö ja paljon enemmän mahdollisuuksia kuin silloin tajusinkaan, mutta ei ketään, kenen kanssa perustaa perhe. Kenen nuoren miehen pää kestää, että tyttöystävän työ on näkyvämpi?

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias.

Radiomafian PopKorni-ohjelmassa 1991 juontajat Sande ja Stella lukivat 60-luvun poplehtiä. Santtu Luodosta tuli sittemmin mm. Uutisvuodon tekijä ja minusta 51-vuotias. Kuva Yle/Seppo Sarkkinen.

Los Angelesissa satoi sinä talvena koko ajan. Ensimmäiset viikot asuin nyt jo edesmenneen rakkaan ystäväni, elokuvaohjaaja Vivi Friedmanin luona, kunnes sain pariksi kuukaudeksi kalsean katutason asunnon (tai ehkä synkeä sää sai asunnonkin näyttämään ankeammalta?). Vähät rahat hupenivat laveassa suurkaupungissa vauhdikkaasti. TV-uutiset olivat täynnä murhia ja raiskauksia, ja iltaisin maatessani patjalla lattialla pelkäsin vielä enemmän, että kylpyhuoneen torakat keksivät ryömiä olo/makuuhuoneen puolelle.

Olin päättänyt harjoitella amerikkalaista kevyttä deittailua ja suostua aina, kun joku vain pyytäisi treffeille. Kovin moni ei ehtinyt pyytää, kun jo kuukauden päästä tulostani tapasin kahvilassa silloisen-tulevan-nykyisen-entisen aviomieheni. Puolen vuoden jälkeen muutin miehen kanssa yhteen vähän vähemmän ankeasta alivuokralaishuoneestani West Hollywoodissa valoisaan asuntoon Beverly Hillsin kupeeseen. Jossain vaiheessa menin UCLA-yliopistoon tv- ja elokuvanäyttelemisen ja henkilöohjaamisen kursseille Grace Kellyn salaisen kihlatun Don Richardsonin oppiin ja tutustuin ihmisiin, joiden kanssa perustin naisten teatteriseurueenkin. Moni asia lutviutui ja alunperin suunnittelemani vuosi Kaliforniassa venähti melkein kolmeksi.

Olen miettinyt noita Kalifornian-vuosia paljon nyt, kun asun taas täällä Pohjois-Amerikan länsireunalla. Selvisin siis parikymppisenä hengissä muutosta mantereelta toiselle ja onnistuin luomaan oman verkostoni vieraassa maassa. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, minulla on enemmän elämänkokemusta, kaikenlaisia voimavaroja ja nettiyhteys kotimaahan. Onko nuoren ihmisen rohkeus tavallisempaa kuin keski-ikäisen? Mitä pelättävää minun ikäiselläni naisella on?

Tällä kertaa minua ei Suomessa pitänyt hyvä tai hyväpalkkainen työ. Ei ollut paljonkaan myöskään valoisia tulevaisuudennäkymiä, sillä 51-vuotiaan toiveet enää työllistyä ovat suoraan sanoen vähän epärealistia. Minulla ei ole lapsia, joiden isän kanssa pitäisi neuvotella huoltajuudesta. 83-vuotias äitini on hyvässä kunnossa, ja pankkitilillä on toivottavasti aina sen verran rahaa, että pääsen lentämään Suomeen sukulaisia ja ystäviä katsomaan tai vaikka juontokeikalle koska vaan. Ja tärkein kaikesta: täällä Kanadassa minulla on rakas ja rakastava aviomies, joka on tuonut elämääni iloa, turvaa ja uusia sukulaisia. On myös uusi koti, ensimmäinen omakotitalo, josta omistan puolet.

Minulla ei oikeastaan ollut elämänmuutoksessa mitään menetettävää. Rohkeampaa, oikeastaan uhkarohkeaa, olisi siis ollut, jos olisin ollut deittailun suhteen passiivinen!

Eläkkeeni jää todennäköisesti pieneksi, jahka joskus niin vanhaksi elän. Päättäjät mielellään jättäisivät vanhusten hoidon jälleen jälkikasvun (lue: tytärten) harteille, mutta kuka hoitaa lapsetonta naista? En tule yhtään nuoremmaksi tai nätimmäksi. Ikäpolveni miesten rivit harvenevat tulevina vuosina entisestään, ja harvoille hyville sinkkumiehille riittää simpsakoita ottajia. Jos en olisi enää viisikymppisenä jaksanut edes yrittää löytää kumppania, olisin varmaan aika vaivattomasti sinetöinyt itselleni yksinäisen vanhuuden. En siis ymmärrä, mitä olisin voinut  pelätä niin, että en olisi tarttunut tähän tilaisuuteen saada aloittaa alusta.

Tietenkään minun ratkaisuni elämässä eivät sovi kaikille. Silti kehotan etenkin kaikkia sinkkunaisia miettimään, mihin nykyinen tie on todennäköisesti viemässä ja onko se se suunta, johon haluaa päätyä. Ei, mitään takuita ei elämässä saa ja suhteet voivat kariutua, mutta se on elämää. Minusta on aina ollut parempi elää täysin rinnoin kuin pelätä sydänsuruja niin paljon, etten olisi uskaltanut altistaa itseäni sydäniloille. Silloin en olisi koskaan tavannut tätä ihanaa miestä ja enkä olisi saanut kokea läheisyyttä, joka saa taas uskomaan ihmisiin. Imelää tai ei, hyvä parisuhde on elämän arvokkain lahja.

Jos kaipaat rinnallesi kumppania, niin toimi nyt. Moni lykkää ”projektia”, kunnes töissä kiireet hellittävät – ja siinähän ne vuodet kuluvatkin. Jos deittailu tuntuu kolmikymppisenä hankalalta, niin se ei ole yhtään sen helpompaa nelikymppisenä, saati viisi-, kuusi- tai seitsemänkymppisenä. Viime kesänä muutama hyvinsäilynyt kuusikymppinen nainen harmitteli, ettei ollut minun ikäisenä tosissaan yrittänyt löytää kumppania, kun kelvollisia oman ikäisiä miehiä oli enää niin vähän vapaalla jalalla. Mutkatonta se ei välttämättä ole, mutta harvoinhan me arvostammekaan asioita, jotka saavuttaa liian helposti, vai mitä?

Deittailu on matka, jolla tutustuu myös itseensä paremmin. Kun pitää tavallisen kaupunkilaisjärjen päässä ja sydämen avoimena, ei se ole kamalaa, vaan mukavaa. Kun on treffit tulossa, on vähän aina toivoa ilmassa.

Minun tulevat treffini komean kanadalaiseni kanssa sujuvat tänä viikonloppuna muuton merkeissä. Sunnuntaiaamuun heräämme ensimmäistä kertaa omassa talossamme. Remontti on vielä kesken, mutta niinhän elämäkin!

IMG_0390

Auringonlaskun aikaan Nanaimossa. Kaukana salmen toisella puolen mantereen lumihuippuiset vuoret.

Sent from my iPad