Vancouverin itsenäisyysgaalan jälkilämmössä

Mihin aika oikein valuu? Itsenäisyyspäivästä on jo viikko, mutta vieläkin täällä lämmittelen hienon juhlan loisteessa. Olipa aivan mahtava ilta!

Saarella on ihana asua, mutta kun olet jumissa, olet jumissa. Suomen itsenäisyyspäivänä olin suunnitellut lentäväni puolenpäivän aikaan Nanaimosta suoraan Vancouverin keskustaan, vaan tiheän sumun takia koneet pysyivät saaren puolella. Lentoaikaa siirrettiin ja siirrettiin, mutta sumu ei näyttänyt hälvenemisen merkkejä. Lopulta päätin pelata varman päälle ja hyppäsin lauttaan. Onneksi Departure Bayn lauttaterminaali on ihan vesitasoterminaalin vieressä. En uskaltanut riskeerata, etten ehtisi ajoissa juontamaan Suomen satavuotisgaalaa Vancouver Convention Centerissä.

Vancouverin satama oli upea kun sumu levisi.

Vancouverin satama oli upea ennen kuin sumu peitti kaiken.

Mantereen puolella suomalainen ystäväni Minna ja miehensä David (eli ne, joilla on laukkahevosia) tulivat apuun. Minna hurautti kesken työpäivänsä hakemaan minua satamasta ja vei Davidin luo, joka taas kyyditsi minut perille Canadan Placelle. Aikamoista palvelua! Ehdin sopivasti Vancouver Convention Centeriin itsenäisyyspäivän juhlan läpimenoon.

Aulasta oli hienot näkymät.

Konferenssikeskuksen aulasta on hienot näkymät. Suomensukuinen pianisti Miles Black soitti pianoa, kun vieraat nauttivat maljoja ennen gaalan alkua.

Miten upeaksi juhlatila oli tehtykään! Tavallinen konferenssisali oli illalla taianomainen sinivalkoisessa valaistuksessa, suurten ikkunoiden takana meri, kaupunki ja valojen tähdittämät vuoret. Pöydillä oli taiteellisia asetelmia hopeisista oksista sinisiksi valaistuissa lasimaljoissa ja valkoiset liinat tuomassa juhlavaa tunnelmaa. Koko ilta oli niin hieno, että olen vieläkin melkein liikuttunut. Juhlava, mutta ei pönöttävä. Iloinen, mutta ei heppoinen.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista ennen juhlan alkua.

Alkuun komeasti univormupukuiset poliisit – muuten juontajakumppanini Esko Kajanderin entisiä työtovereita – toivat 150-vuotiaan Kanadan ja 100-vuotiaan Suomen liput lavalle ja kansallislaulut raikuivat Laura Kajannon esilaulamina. Näimme presidentti Niinistön tervehdyksen ulkosuomalaisille, sitten Finland House Societyn presidentti ja alueen suomalaisten johtohahmo Pauli Juoksu piti erinomaisen puheen. Vaan hyvä puhe Suomesta ja suomalaisista oli myös provinssin työ- kauppa- ja teknologiaministerillä (tms.) Bruce Ralstonilla. Eikä sille taas kalvennut yhtään Suomen kunniakonsuli Tom Nybergin puhe, jossa katsottiin myös tulevaisuuteen.

B0B5A177-499B-4E79-9012-5F1D2454E438

Onä lavalla – tai oikeastaan valkokankaalla juontolaseissani. Lavalla pitää nähdä sekä kauas että lähelle, joten monitehot ovat tarpeen. Kuva Minna Rytkönen.

Vaihtelimme kieltä suomesta englantiin ja takaisin koko juhlan ajan, sillä monet suomensukuiset täällä eivät kovin montaa sanaa suomea osaa.  Näimme lyhyitä videoita Suomen historiasta, kiitos uskomattoman taitavan Joonas Rissasen, ja välillä Larissa Loyva lauloi suosikkisäveliä ”Elämää juoksuhaudoissa” Dingon ”Autiotaloon”. Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen” kuultiin yhteislauluna. Hassua, miten iskelmämusiikkikin voi koskettaa tunteita.

534B27FB-35B5-4427-BE36-CB86234693A7

Minä ja Esko juontohommissa. Kuva Minna Rytkönen.

Upea Paanasten sukua oleva kanadalaislaulaja Emili Losier (joka on muuten sijoittunut toiseksi Lappeenrannan laulukilpailussa) esitti pianisti Aude Urbancicin kanssa kauniita suomalaisia lauluja Mårtensonin ”Myrskyluodon Maijasta” Merikantoon – viimeisenä tietenkin Sibeliuksen ”Finlandian”. Emili on opiskellut vanhassa opinahjossani Jamkissa Jyväskylässä ja sen jälkeen Sibeliusakatemiassa, ja on kertakaikkiaan loistava laulaja. Sanoinkin, että jos Tim ja minä viettäisimme vielä kolmannetkin hääjuhlat, niin olisi ihanaa saada Emili ja Aude esiintymään.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Gaalaillallisen jälkeen oli ihana tavata kanadansuomalaisia juhlijoita. Monet sanoivat, että oli ehdottomasti upein suomalaisjuhla, mitä näillä seuduilla on koskaan ollut. Oli todella suuri kunnia olla juontamassa niin hienoa juhlaa. Tämän parempaa tilaisuutta tutustua täkäläisiin suomalaisiin ei  olisi voinut olla.

Suuri kiitos kuuluu tietysti juhlatoimikunnalle, joka viilasi ohjelmaa kuukausitolkulla ja Finland100 Vancouver -toimikunnalle. Katriina Laslo, Pauli Juoksu, Kathy Stenroos, Tom Nyberg, Karina Linder, Kristiina Morrison, Pete Kosonen ja Joonas Rissanen ovat uhranneet aikaansa yhteiseksi hyväksi. Etenkin olin vaikuttunut siitä, kuinka kovasti Katriina Laslo teki töitä käsikirjoittaessaan iltaa – Suomen satavuotisen historian kirjoittaminenhan ei ole ihan yksinkertaista ja liikkuvia palasia oli todella paljon. Katalla oli Suomessa asuessaan menestyvä juhlien järjestelyfirma, toivottavasti nyt Katan kyvyt huomataan täällä Kanadassakin.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude, iloisina juhlan jälkeen.

Juhla meni siis paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut toivoakaan. Ainoa surku oli se, että Tim ei päässyt mukaan keikkatyöltään Vancouverinsaarelta. Sumun takia vesitasot eivät lentäneet Victoriastakaan, ja lautoilla ei olisi enää ehtinyt. Onneksi tiesin, että Minnalla on iltapuku, koska Minna järjesti juuri suuren laukkahevosalan palkintogaalan, eikä Minnaa onneksi tarvinnut paljon houkutella.

Minna ja Mia.

Minna ja Mia.

Näin viisikymppisenä Miana on huomattavissa yksi iso ero verrattuna kaksikymppiseen Miaan. Toipumiseen menee nykyään paljon enemmän aikaa. Nuorena jaksoin käydä tanssimassa joka ilta, nykyään pelkkä valvominenkin saa aikaan monen päivän väsymyskierteen.

Mutta Suomen satavuotisjuhlat ovat vain kerran elämässä. Onneksi tuli sellainen ilta, jota voi muistella loppuelämänsä.

Liput tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Liput ja sinivalkoinen puku tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Vaahteranlehti vieköön! Kanadan upeaa syksyn väriloistoa kotikulmilla

Äiti kertoi, että Espoossa oli satanut kymmenisen senttiä räntää. Ikkunoiden skrapausaika on kuulemma alkanut nyt myös Etelä-Suomessa. Täällä British Columbiassakin on tupruttanut lunta. Radiouutisissa kertoivat, että alkuviikosta provinssin koillisosassa pyrytti jopa puoli metriä päivässä.

Onneksi meillä Vancouverinsaarella on vielä syksy eikä talvi. Olemme viime päivinä saaneet nauttineet ihanasta kuulaudesta. Elämme Kanadan lämpimimmässä osassa: Nanaimo on joidenkin määritelmien mukaan vielä välimerellistä ilmastovyöhykettä. Meillä on silti jo selvästi pohjoisempaa tuntua ilmastossa kuin sadan kilometrin päässä saaren eteläosissa. Olimme taas viikolla Victoriassa keittiöasennushommissa ja siellä vieläkin kolibrit singahtelivat ilmassa ja gekko-liskot seinillä.image

Tänään säätiedotuksen mukaan Nanaimossa oli lämpötila 8 ja 18 asteen välillä – huom, plussan puolella siis! Kovin kesäiseltä ei varjossa tuntunut, mutta aurinko paistoi siniseltä taivaalta kuin viimeistä päivää. Komein ruska on ehkä jo ohi, mutta kyllä minulle kelpaa kuitenkin.

Terasiltamme näkee ruskan loistoa omalla ja naapureitten pihoilla.

Terasiltamme näkee ruskan loistoa omalla ja naapureitten pihoilla. Entiset kattovärkit odottelevat pääsyä kaatopaikalle.

Parasta nautta tästä väriloistosta nyt. Olemme nimittäin jo saaneet taas esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Tim oli suunnitellut tänä kesänä vaihtavansa vain vuotavan neljänneksen ulkokatostamme, mutta Suomessa ollessani innostui huhkimaan koko katon uusiksi. Siinä olikin aikamoinen urakka, sillä Tim joutui yksin kantamaan isot vanerilevyt ja  30 kiloa painavat kattohuopapakkaukset katolle tikkaita pitkin. Siitä tuli jokunen sata kiloa yhteensä, ja särkevä kroppa. En edelleenkään ymmärrä, miten Tim pystyi niin isoon urakkaan, mutta huomaan kyllä selvästi miehen muskeleiden kasvaneen. Tim on todella jäntevässä kunnossa.

image

Uusi katto! Ihana vaahtera taitaa olla naapurin puolella, mutta kultaiset lehdet kyllä löytävät tiensä meidänkin räystäskouruihin.

Heti seuravana päivänä, kun Tim sai katon valmiiksi, taivas repesi. Täällä sateet saattavat olla suorastaan raamatullisia, etenkin ne, joita kutsutaan ”pineapple express” -nimityksellä. Silloin Hawaiilta tulee lämmintä ilmaa, joka sekoittuu täällä meidän kohdallamme kylmempään ilmamassaan. Ja sitten tapahtuu jotain, jonka joku meteorologiaan perehtynyt osaisi paremmin selittää. Joka tapauksessa varsinkin mantereen puolella tiheään rakennetussa Vancouverissa kadut tulvivat, kun vesimassat eivät pysty imeytymään maahan. Siitähän sitten helposti seuraa kaaos, joka vaikuttaa jopa miljoonien ihmisten elämään. Milloin mikäkin silta tai tunneli on tukossa ja ihmiset tönöttävät autoissaan työmatkoillaan tuntitolkulla. Talvella sateet voivat tulla lumena eikä se tee asioista yhtään helpompaa.

Nyt meillä sade on siis tauonnut ainakin hetkeksi. Tämän viikonlopun otamme rauhallisesti ja keräämme voimia. Yritän imeä itseeni kauniita värejä ja olla ajattelematta, että pian tulee käyttöä uudelle vettähylkivälle talvitakilleni ja kanadabuutseille läpi kylmän, kostean ja pimeän talven. Mutta onhan niistä selvitty jo yli puolen vuosisadan verran ennenkin. Menee se taas yksi lisää –  etenkin kun saa viettää sen oman kullan kainalossa, välimerellisessä ilmastossa!

image

Rauhallinen kotikatumme aamuauringossa

Halosen tytöt valokuvaajalla

Valokuva. Meille arkinen asia, joita monet näppäilevät kymmenittäin päivän mittaan, ja samalla uskomatonta taikuutta. Miten on mahdollista pysäyttää aika ja vangita hetki?

Kiinalaissyntyinen valokuvaaja Shanshan Gong on ottanut minusta paljon kuvia, välillä hörhelöissä hullutellen tiara päässä ja monia Timin kainalossa. Hääkuvatkin tuli kesäkuussa otettua hyvin vauhdikkaasti, koska  myös Tim on jo tottunut kuvattavana olemiseen.

DSC_1134ef

”Virallinen” hääkuvamme. Kaikki kuvat Shanshan Gong/Dragon Flower Photo Studio Helsingissä.

Shanshanin kanssa on todella kiva työskennellä, koska kuvien ottamien tuntuu aina yhteiseltä luovalta prosessilta. On hauskaa heittäytyä, ideoida, poseerata, tarjota ilmeitä ja – ennen kaikkea – olla ottamatta itseään niin kamalan vakavasti. Jokaisen kuvan ei tarvitse olla sellainen, minkä laittaisi työhakemukseen. Jokaisessa meissä on muutakin kuin passikuva antaisi ymmärtää.

DSC_1221ef

Vielä vuosi ennen tämän kuvan ottamista kukaan ei ollut sanonut Timiä kuvaukselliseksi, voitko uskoa?

Nyt Suomessa käydessäni veimme Marja-siskoni kanssa äitimme Shanshanin studioon Helsingin Pietarinkadulle kuvattavaksi. Minusta äidissä on aina ollut paljon samaa näköä kuin kuningatar Elisabethissa ja niinpä suunnittelimme Shanshanin kanssa jo etukäteen kuninkaallisia kuvia. Marja ja äiti löysivät äidille sopivan asun ja minä korut. Sormus on muuten kopio prinsessa Dianan kihlasormuksesta – siitä samasta, jonka prinssi William antoi Catherinelleen.

image

Kuningatar Liisa ja prinsessat Mia ja Marja.

image

Ei ole kauhean vaikea huomata sukulaisuutta.

Onpa kiva, että äiti suostui kuvattavaksi ja heittäytyi leikkimään. Sellaisena monet hänet tuntevatkin: leikkisänä ja hyväntahtoisen hurmaavana. Äidin puheet syntymäpäivilläni ja hääjuhlassamme ovat olleet niin koskettavia, että niitä monet muistelevat edelleen. Itse asiassa, monet ystäväni ovatkin pitkin vuotta olleet äitiini yhteydessä ja tavanneet häntä, kun itse olen ollut täällä toisella mantereella. Milloin joku ystävättäristäni on ollut kahvilla, milloin joku on soitellut. Ja terveisiä en aina edes muista välittää kaikilta, jotka niitä äidille lähettävät. Kiitos teille kaikille, on ihana tietää, että välitätte, etenkin kun olen itse täällä 10 tunnin aikaeron päässä.

Äitini Liisa omimmillaan, leikkisänä.

Äitini Liisa omimmillaan, leikkisänä. 84 vuotta mittarissa!

Iso aikaero ja suuri välimatka ovatkin sellaisia asioita, jotka painavat mieltäni. Äiti täytti tällä viikolla 84 ja kieltämättä oli vähän hankala lähteä Suomesta ja jättää äiti yksin – niin ihana kuin olikin päästä kotiin Kanadaan Timin luo. Ei meistä kukaan enää nuoremmaksi tule. Tällaista tämä aikuisen ihmisen elämä kai on, ainaista luovimista. Onneksi koneet lentää, jos tulee kiire Suomeen ja on videopuhelut, joita voi maksutta soitella vaikka päivittäin.

IMG_5655

Ja onneksi kävimme valokuvissa, kun olimme kaikki terveitä ja hyväkuntoisia. Äidin kuvat ovat lahja meiltä äidille ja äidiltä meille läheisille. Vaikka kuinka ajattelisi, että ”en ikinä onnistu kuvissa, minä en kyllä ala mitään poseeraamaan” niin sinun kuvasi voi olla ystäville ja sukulaisille arvokas aarre vuosikymmeniä. Me muutumme, mutta kuvissa aika pysähtyy. Se on taikaa.

IMG_5664