Tavarat ja minä – luopumista ja kodin rakentamista

Olen viime aikoina ajatellut paljon suhdettani tavaroihin. Ensinnäkin olen itse vuoden aikana ensin luopunut kokonaisesta kodillisesta tavaraa, sitten hankkinut kaiken uudelleen. Siskoni on muuttamassa parinkymmenen vuoden jälkeen tilavasta omakotitalosta kerrostaloasuntoon, ja leskiäitini on karsinut tavaroita kylmäpäisemmin kuin varmaan koskaan elämässään. Ja tietysti olen konmarini lukenut, kuten jokainen kunnon ihminen.

Vajaa vuosi sitten purin vuosikymmenten mittaan keräämäni kodin Espoossa. Myin asunnon, myin kaiken mitä pystyin myymään, lahjoitin sen millä ei ollut niin paljon tunnearvoa ja varastoin äidin ja siskon luo ne tavarat, mistä en vielä halunnut luopua. Niinpä äidin varastokoppi on nyt täynnä laatikoita, joissa on astioita, astioita ja astioita. Kattaminen on yksi suosikkiasioistani ja sen huomaa. Kirjoja kirjoja kirjoja on kirjahyllyssä kahdessa rivissä, koska rakastan myös kirjoja ja vaatteita vaatteita vaatteita kaapit täynnä. Kenkiä en löytänyt viime käynnilläni mistään, mutta jossain nurkassa niitäkin on aika kasa. Jonkin verran taidetta. Ja papereita, oooh… Niiden läpikäyminen on ollut henkisesti työläintä. Kaiken lisäksi tulimme Timin kanssa kumpikin kuolemansairaiksi heti häidemme jälkeen 21.12. eikä jouluna vaan ollut sellaista tarmoa, mitä karsimiseen tarvitaan.

Entinen koti Espoossa.

Entinen koti Espoossa vuosi sitten, joulukuun alussa.

E9092250-7694-4F2E-977D-C2395D55D3F4

Sohvapöytä ja ruokapöytä olivat niin rakkaita, että hankin täällä Kanadassa täsmälleen samanlaiset!

Lähdimme sitten heti tammikuun alussa tänne Kanadaan, kun siskot ja äiti jäivät vielä tekemään loppusiivousta asunnollani (KIITOS!). Emme lähettäneet muuttokuormaa Nanaimoon, kun kuulimme hinta-arviot. Ajattelin, että hankimme ensin kodin, ja sitten mietimme, mitkä tavaroistani on sellaisia, että niitä ei saisi hankittua Kanadasta edullisemmin.

Meillä oli tänne tullessamme kummallakin kaksi isoa matkalaukkua. Tim oli myynyt oman asuntonsa syyskuussa ja kaupan päälle oli mennyt melkein kaikki niistäkin vähistä kalusteista, mitä avioeron jäljiltä oli kertynyt. Aloitimme siis lähes puhtaalta pöydältä, niin kuin nuoripari ainakin.

Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka paljon kotona on sellaista tavaraa, jota ei edes tajua tarvitsevansa, muutakin kuin vain huonekalut. Suihkuverho. Sakset. Salaattikulho. Roskakori. Vierastyyny. Teippi. Vesikannu. Pussilakana. Verhotanko. Lamppu. Leipäveitsi. Silityslauta. Lahjapaperia. Siis sellaisia tavaroita, joita ei tuo mukanaan niissä kahdessa matkalaukussa. Joku ihmetteli, miksi en pitänyt remppahommissa ”joitain vanhoja farkkuja ja t-paitoja” – no, kulahtaneet vaatteet ovat juuri niitä, joita ei rahdata toiselle puolen maapalloa.

Olen löytänyt hurmaavia vanhoja tavaroita kirpputoreilta, kuten nämä pöllömaljakot. Tällaiset persoonalliset tavarat tekevät kodin.

Olen löytänyt hurmaavia vanhoja tavaroita kirpputoreilta, kuten nämä pöllömaljakot. Tällaiset persoonalliset tavarat tekevät kodin.

Aina joku naljailee, että onko Mia taas shoppailemassa. Ensimmäiset kuukaudet Kanadassa kiersinkin erittäin ahkerasti kirpputoreja ja taisin ostaa – isoja kalusteita lukuunottamatta – kaiken tarvittavan kotiimme sillä summalla, millä olisin rahdannut tänne muutaman kuutiometrin Arabian Teema-sarjaa. Huhtikuussa lähes kaikki oli jo hankittu ja toukokuussa koti näytti jo siltä, että se on rakkaudella koottu vuosien aikana. Sen jälkeen shoppailun tarve väheni huomattavasti.

Kanadan-kotimme iso valkea ruokapöytä ja pyöreä lasinen sohvapöytä ovat muuten täsmälleen samat kuin minulla oli Suomen-kodissa! Pidin niistä niin paljon, että etsin netistä jotain vastaavaa, ja hämmästyksekseni löysin samanlaiset täältä, käytettyinä nettikirpparilta halvalla. Soikion mallinen pöytä kahdeksalle on juuri oikean kokoinen ruokailutilaamme ja isoja pyöreitä lasisia sohvapöytiä on muuten vaikea löytää. Ne saatuani muuttokuorman puute ei enää kauheasti harmittanut.

Illallisen jälkeen on kiva siirtyä olohuoneen puolelle juttelemaan takkatulen loisteessa.

Illallisen jälkeen on kiva siirtyä olohuoneen puolelle juttelemaan takkatulen loisteessa. Tiskit jäävät huomiselle!

Täälläpäin Kanadaa elämä on useimmilla myös ollut verraten vaatimatonta, mutta ei sentään samanlaista kuin Suomessa sotien jälkeen. Timillä onkin usein tapana sanoa tavaroista lohduttavasti, että ”there is more in the store”, kaupassa on lisää. Sehän ei oikeastaan ollut totta minun lapsuuteni Suomessa, sillä 60-luvun lopulla kaupoissa ei todellakaan ollut nykyisenlaisia valikoimia. Siksi oli pakko olla neuvokas, säästää saadessaan että on ottaa tarvitessaan. Mutta arvostan Timin asennetta, tavarat ovat vain tavaroita.

Kaurismäen elokuvissa köyhillä ihmisillä ei ole paljon tavaraa, vain muutama mid-century modern -tyylinen kaunis esine. Oikeassa elämässä Suomessa köyhyys ei tarkoita sitä, etteikö tavaraa olisi. Tavarat ovat ehkä heikompilaatuisia, mutta niitä voi olla paljon. Laadusta on tullut tärkeämpi mittari kuin määrästä.

Muistan 80-luvulta erään naisen kertoneen, että Japanissa tila on luksusta ja siksi todella ylellisissä kaupoissa on vain vähän tavaroita esillä, kuin taidegalleriassa. Siinä mielessä olemme varmaankin lähentyneet japanilaista estetiikkaa. Katso mitä tahansa sisustuslehteä ja niiden ankaran tyhjiä huoneita.

Tunnustan: minä en ole minimalisti. Pidän ylellisestä runsaudesta. Pidän sävykkyydestä, pidän eri materiaalien vaihtelusta, kosketeltavista pinnoista. Minusta kotona pitää olla kirjoja, astoita kestitsemiseen, taidetta, kynttilöitä, serviettejä, tyynyjä, torkkupeittoja ja verhoja. Mielellään tuoreita kukkia, ja niitä varten maljakoita. Koska en voi aina vaikuttaa kovinkaan paljon ympäröivään maailmaan, jokainen kotini seinien sisäpuolella oleva tavara on käsin poimittu.

Olen pohtinut, onko minimalismiin pyrkiminen ja kaiken tavaran kammoaminen myös eräs materialismin muoto. Tietysti joskus melkein täytyy tehdä karsintaa, mutta tavarat ovat tosiaankin vain tavaroita. Laitan kiertoon sen, mikä enää ei tee elämäämme paremmaksi ja teen kodistamme niin mukavan kuin mahdollista. Juuri meille kahdelle. Ja meidän valitsemillemme vieraille.

8681AF62-DD99-4BCC-94FC-A6C82D46366F

 

 

Juhlakausi on alkanut Victoriassa

Minulla on vähän ristiriitainen suhde tähän provinssin pääkaupunkiin Victoriaan. Tämä on paljon enemmän oikean kaupungin näköinen kuin arkinen Nanaimo. Ilmasto on selvästi lämpimämpi. Mutta toisaalta liikenneruuhkat ja talojen hinnat ovat aivan toista luokkaa kuin kotiseudulla Vancouverinsaaren keskiosissa. Hienosta näköalastakin joutuu maksamaan ekstraa, kun Nanaimossa sen saattaa saada kaupanpäällisiksi.

Nyt on kuitenkin tosi mukavaa olla täällä pari päivää hotellissa. Tim tekee keikkaa toimistojen sisätiloista vastaavalle firmalle, joka on tuttu jo vuosikymmenien takaa. Samassa lasiseinien asennustiimissä on Timin vanhoja kavereita ja 10-tuntisenkin päivän jälkeen Tim on täynnä intoa. Victoriassa olisi Timille hommia niin paljon kuin vain jaksaa painaa ja minäkin varmasti löytäisin täältä töitä vaikka jostain sisustusliikkeestä. Harmi vaan, että Nanaimon talomme hinnalla emme saisi edes puolikasta taloa Victoriasta.

Brittiläisen Kolumbian parlamenttitalo Victoriassa on näin jouluj aikaan upeasti valaistu.

Brittiläisen Kolumbian parlamenttitalo Victoriassa on näin joulun aikaan upeasti valaistu.

Tapasimme keskiviikkoiltana hurmaavat Joycen ja Miken. Joyce on äitinsä puolelta Lapinlahden Halosia ja olemme tutustuneet Pohjois-Amerikan Halosten sukusivun kautta. Muutama vuosi sitten seitsemänkymppiset Joyce ja Mike olivat Suomessa käymässä ja kävimme Helsingissä siskoni kanssa illallisella heidän kanssaan. Mukana oli myös heidän poikansa Chris, joka on minua 3 päivää nuorempi. Superkivan Chrisin tapasinkin pikaisesti viime viikolla Vancouverissa käydessäni. Kaikki kolme ovat juuri sellaisia, kuin kanadalaiset parhaimmillaan ovat: fiksuja, maanläheisiä eivätkä mitään tärkeilijöitä.

Sukusivun kautta olen tutustunut muihinkin mukaviin Halosiin, kuten Joycen serkkuun Kae’hin. Detroitissa asuva Kae on upea leidi, joka kävi kahden viisikymppisen tyttärensä kanssa Suomessa viime vuoden kesäkuussa. Muistan, kuinka puhuin Kaelle sinkkuudestani ja miten toivottomalta elämä välillä tuntui. Olin silloin jo yhteyksissä Timiin, mutta ajattelin, etten varmaan koskaan pääse tapaamaan Timiä elävässä elämässä. Reilun puolen vuoden päästä olimmekin sitten jo naimisissa. Hyvä, etten vielä siis kuitenkaan luovuttanut toivosta.

Joyce ja Mike muuttivat  Ontariosta Brittiläiseen Kolumbiaan vasta viime vuonna, joten hekin ovat suhteellisen uusia tulokkaita näillä main. Heidän kotinsa on Victorian keskustassa lumoavassa yli satavuotiaassa omakotitalossa, joka on vimpan päälle remontoitu. Tim tietysti oli kiinnostunut rakennusratkaisuista ja talotekniikasta ja muutenkin juteltavaa riitti – etenkin kun selvisi, että Mike on innokas purjehtija ja heilläkin on ollut trimaraaneja! Toivottavasti saamme Joycesta ja Mikesta seuraa ensi kesän purjehduksille.

Erinomaisessa pizzeriassa käytyämme ajoimme takaisin hotellille Victorian ydinkeskustan ja sataman kautta. Parlamenttitalon jouluvalot oli juuri sytytetty tiistai-iltana. Tästä tämä juhlakausi taas alkaa.

191C8531-5250-4285-AEFE-E4FBE067BE16

Victorian tunnelmallisessa satamassa muidenkin talojen juhlavalaistukseen on panostettu.

Toteuta unelmasi, kehottaa tuore veneenomistaja

Keskiviikkona olisi ollut isoisäni syntymäpäivä. Juho Halosen syntymästä tuli 22.11. kuluneeksi 116 vuotta. Isoisä ei tietenkään enää olisi hengissä 2017, mutta aina nousee pala kurkkuun, kun ajattelen, ettei Juho saanut nähdä edes 40-vuotispäiväänsä. Vaikka tuskin se niin erikoisen onnellinen päivä olisi ollut, jatkosodassa etulinjassa. Juho kaatui taistelussa Maaselällä, muutama viikko ennen 40-v syntymäpäiväänsä. Kotona Kotkassa odotteli lomille vaimo ja 15-kesäinen poika, joka itsekin joutui sitten samaan sotaan 17-vuotiaana. Jos poika ei olisi selvinnyt sodasta ja pommituksista hengissä, en nyt istuisi täällä kotona Kanadassa kaikessa rauhassa kirjoittamassa siitä, kuinka juuri ostimme purjeveneen.

Ei kylläkään tarvitsisi mennä jatkosotaan saakka löytääkseen lähipiiristään ihmisiä, jotka ovat kuolleet ennen aikojaan tai joiden elämä ei muuten ole mennyt niin kuin suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa. Lähes joka viikko kuulemme uutisia jostakusta Timin vanhasta työkaverista tai minun tutusta, joka on viisikymppisenä sairastunut vakavasti – tai vielä pahempaa. Siksi olemme päättäneet olla lykkäämättä niitä asioita, joita haluamme tehdä.

IMG_6045

Ja näin, vakavan mutkan kautta pääsemme sitten siihen iloiseen asiaan eli veneeseen. Liityimme heti muutettuamme Nanaimoon purjehdusosuuskuntaan ja kävimmekin kesällä moneen kertaan purjehtimassa kerhon veneillä. Muut purjehtijat ovat kivaa sakkia ja jo osa ystäväpiiriämme. Niinpä emme suunnitelleetkaan ostavamme omaa venettä – ennen muuatta meiliä muutama viikko sitten. Tim oli jo kymmenkunta vuotta katsellut sillä silmällä erästä Paudeenia, mutta tilaisuudet olivat lipuneet käsistä. Nyt yhteyttä otti edellisellä kerralla Paudeenin napannut mies, joka muisti, että Tim oli sanonut olevansa kiinnostunut. Kävimme mantereella katsomassa venettä (juu, sillä samalla reissulla kuin mallikisassakin) ja se oli sitä myöten selvä. Turha jahkailla selvää asiaa, ostetaan pois kuleksimasta!

IMG_6044

Trimaraanimme keskimmäinen runko on kuin kapea purjevene.

Nyt sitten etsimme veneelle paikkaa. Sen luulisi olevan helppoa, saarella kun asutaan, mutta Paudeen ei olekaan ihan mikä tahansa vene, vaan vajaa 10 metriä pitkä ja kuutisen metriä leveä trimaraani. Tim on vuosia purjehtinut etupäässä monirunkoveneillä, eli katamaraaneilla ja trimaraaneilla ja minäkin olen Suomessa pariin kertaan päässyt upeiden Lagoon-katamaraanien kyytiin.

Minäkin pidän todella paljon siitä, että monirunkoveneillä meno ei ole niin viistoa ja pinta-alaa on reilusti enemmän kuin yksirunkoisissa veneissä. Trimaraani oli muuten sekin ystävän vene, jonka trampoliinille laitoimme kesällä teltan pystyyn. Laajemmasta pinta-alasta kuitenkin seuraa se, että ihan joka pienvenesatamassa ei trimaraaneille ole tilaa.

Tässä on ennenkin kokattu murkinaa pitkillä merimatkoilla Tyynellä valtamerellä.

Tässä on ennenkin kokattu murkinaa pitkillä merimatkoilla Tyynellä valtamerellä.

Luxusvene tämä 80-luvulla rakennettu moottoripurjehtija Paudeen ei ole, mutta ihmeen siisti ja hyväkuntoinen edelleen kuitenkin. Koska moottori on keskellä, eteen ja taakse jää kaksi hyttitilaa. Aloimme heti suunnitella, keitä kavereita kutsumme mukaan ensi kesänä. Ja okei, tunnustan: aloin jo suunnitella kattauksiakin..

Kun ruokapöydän laskee ja pehmusteet asettelee uudelleen, saa kivan keulahytin nukkumapaikaksi kahdelle.

Kun ruokapöydän laskee ja pehmusteet asettelee uudelleen, saa keulahytin nukkumapaikaksi kahdelle keskimittaiselle.

Minusta veneessä nukkuminen on jotenkin romanttista - etenkin tällaisessa perähytissä.

Minusta veneessä nukkuminen on jotenkin romanttista – etenkin tällaisessa perähytissä.

Moni täkäläinen tunnistaa Paudinen väristä: kuomut ovat tumman violetit ja kannen vaaleanpunainen väri kuulemma viralliselta nimeltään ”Auringonlasku lumihangella” – eikö sovi hyvin suomalaiselle?

IMG_6517

Venekuomut uusitaan vielä ennen kevättä – toivottavasti edelleen violeteiksi.

Paudeenin seikkailut ovat myös tunnettuja. Sillä on purjehdittu Hawajille ja Costa Ricaan asti, ja nyt Tim suunnittelee, että purjehdimme parin vuoden päästä Alaskaan. Ehkä nyt ensin koluamme kuitenkin näiden lähiseutujen saaret, salmet ja vuonot läpi.

En malta odottaa ensi kesää, että Halosen Juhon karjalaiset geenit pääsevät purjehtimaan näissä maisemissa. Juho ei selvinnyt, mutta geenit elävät pojantyttäressä.

IMG_6509

 

IMG_6499

Kun trampoliinit uusitaan, niillä kelpaa köllötellä ja katsella valaita.