Vancouverin itsenäisyysgaalan jälkilämmössä

Mihin aika oikein valuu? Itsenäisyyspäivästä on jo viikko, mutta vieläkin täällä lämmittelen hienon juhlan loisteessa. Olipa aivan mahtava ilta!

Saarella on ihana asua, mutta kun olet jumissa, olet jumissa. Suomen itsenäisyyspäivänä olin suunnitellut lentäväni puolenpäivän aikaan Nanaimosta suoraan Vancouverin keskustaan, vaan tiheän sumun takia koneet pysyivät saaren puolella. Lentoaikaa siirrettiin ja siirrettiin, mutta sumu ei näyttänyt hälvenemisen merkkejä. Lopulta päätin pelata varman päälle ja hyppäsin lauttaan. Onneksi Departure Bayn lauttaterminaali on ihan vesitasoterminaalin vieressä. En uskaltanut riskeerata, etten ehtisi ajoissa juontamaan Suomen satavuotisgaalaa Vancouver Convention Centerissä.

Vancouverin satama oli upea kun sumu levisi.

Vancouverin satama oli upea ennen kuin sumu peitti kaiken.

Mantereen puolella suomalainen ystäväni Minna ja miehensä David (eli ne, joilla on laukkahevosia) tulivat apuun. Minna hurautti kesken työpäivänsä hakemaan minua satamasta ja vei Davidin luo, joka taas kyyditsi minut perille Canadan Placelle. Aikamoista palvelua! Ehdin sopivasti Vancouver Convention Centeriin itsenäisyyspäivän juhlan läpimenoon.

Aulasta oli hienot näkymät.

Konferenssikeskuksen aulasta on hienot näkymät. Suomensukuinen pianisti Miles Black soitti pianoa, kun vieraat nauttivat maljoja ennen gaalan alkua.

Miten upeaksi juhlatila oli tehtykään! Tavallinen konferenssisali oli illalla taianomainen sinivalkoisessa valaistuksessa, suurten ikkunoiden takana meri, kaupunki ja valojen tähdittämät vuoret. Pöydillä oli taiteellisia asetelmia hopeisista oksista sinisiksi valaistuissa lasimaljoissa ja valkoiset liinat tuomassa juhlavaa tunnelmaa. Koko ilta oli niin hieno, että olen vieläkin melkein liikuttunut. Juhlava, mutta ei pönöttävä. Iloinen, mutta ei heppoinen.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista.

Juontajaparini Esko Kajander ja entisiä työtovereita poliisivoimista ennen juhlan alkua.

Alkuun komeasti univormupukuiset poliisit – muuten juontajakumppanini Esko Kajanderin entisiä työtovereita – toivat 150-vuotiaan Kanadan ja 100-vuotiaan Suomen liput lavalle ja kansallislaulut raikuivat Laura Kajannon esilaulamina. Näimme presidentti Niinistön tervehdyksen ulkosuomalaisille, sitten Finland House Societyn presidentti ja alueen suomalaisten johtohahmo Pauli Juoksu piti erinomaisen puheen. Vaan hyvä puhe Suomesta ja suomalaisista oli myös provinssin työ- kauppa- ja teknologiaministerillä (tms.) Bruce Ralstonilla. Eikä sille taas kalvennut yhtään Suomen kunniakonsuli Tom Nybergin puhe, jossa katsottiin myös tulevaisuuteen.

B0B5A177-499B-4E79-9012-5F1D2454E438

Onä lavalla – tai oikeastaan valkokankaalla juontolaseissani. Lavalla pitää nähdä sekä kauas että lähelle, joten monitehot ovat tarpeen. Kuva Minna Rytkönen.

Vaihtelimme kieltä suomesta englantiin ja takaisin koko juhlan ajan, sillä monet suomensukuiset täällä eivät kovin montaa sanaa suomea osaa.  Näimme lyhyitä videoita Suomen historiasta, kiitos uskomattoman taitavan Joonas Rissasen, ja välillä Larissa Loyva lauloi suosikkisäveliä ”Elämää juoksuhaudoissa” Dingon ”Autiotaloon”. Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen” kuultiin yhteislauluna. Hassua, miten iskelmämusiikkikin voi koskettaa tunteita.

534B27FB-35B5-4427-BE36-CB86234693A7

Minä ja Esko juontohommissa. Kuva Minna Rytkönen.

Upea Paanasten sukua oleva kanadalaislaulaja Emili Losier (joka on muuten sijoittunut toiseksi Lappeenrannan laulukilpailussa) esitti pianisti Aude Urbancicin kanssa kauniita suomalaisia lauluja Mårtensonin ”Myrskyluodon Maijasta” Merikantoon – viimeisenä tietenkin Sibeliuksen ”Finlandian”. Emili on opiskellut vanhassa opinahjossani Jamkissa Jyväskylässä ja sen jälkeen Sibeliusakatemiassa, ja on kertakaikkiaan loistava laulaja. Sanoinkin, että jos Tim ja minä viettäisimme vielä kolmannetkin hääjuhlat, niin olisi ihanaa saada Emili ja Aude esiintymään.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Lappeenrannan laulukilpailussa toiseksi sijoittunut Emili Losier hurmasi kaikki.

Gaalaillallisen jälkeen oli ihana tavata kanadansuomalaisia juhlijoita. Monet sanoivat, että oli ehdottomasti upein suomalaisjuhla, mitä näillä seuduilla on koskaan ollut. Oli todella suuri kunnia olla juontamassa niin hienoa juhlaa. Tämän parempaa tilaisuutta tutustua täkäläisiin suomalaisiin ei  olisi voinut olla.

Suuri kiitos kuuluu tietysti juhlatoimikunnalle, joka viilasi ohjelmaa kuukausitolkulla ja Finland100 Vancouver -toimikunnalle. Katriina Laslo, Pauli Juoksu, Kathy Stenroos, Tom Nyberg, Karina Linder, Kristiina Morrison, Pete Kosonen ja Joonas Rissanen ovat uhranneet aikaansa yhteiseksi hyväksi. Etenkin olin vaikuttunut siitä, kuinka kovasti Katriina Laslo teki töitä käsikirjoittaessaan iltaa – Suomen satavuotisen historian kirjoittaminenhan ei ole ihan yksinkertaista ja liikkuvia palasia oli todella paljon. Katalla oli Suomessa asuessaan menestyvä juhlien järjestelyfirma, toivottavasti nyt Katan kyvyt huomataan täällä Kanadassakin.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude.

Minna, Mia, Katriina, Emili ja Aude, iloisina juhlan jälkeen.

Juhla meni siis paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut toivoakaan. Ainoa surku oli se, että Tim ei päässyt mukaan keikkatyöltään Vancouverinsaarelta. Sumun takia vesitasot eivät lentäneet Victoriastakaan, ja lautoilla ei olisi enää ehtinyt. Onneksi tiesin, että Minnalla on iltapuku, koska Minna järjesti juuri suuren laukkahevosalan palkintogaalan, eikä Minnaa onneksi tarvinnut paljon houkutella.

Minna ja Mia.

Minna ja Mia.

Näin viisikymppisenä Miana on huomattavissa yksi iso ero verrattuna kaksikymppiseen Miaan. Toipumiseen menee nykyään paljon enemmän aikaa. Nuorena jaksoin käydä tanssimassa joka ilta, nykyään pelkkä valvominenkin saa aikaan monen päivän väsymyskierteen.

Mutta Suomen satavuotisjuhlat ovat vain kerran elämässä. Onneksi tuli sellainen ilta, jota voi muistella loppuelämänsä.

Liput tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Liput ja sinivalkoinen puku tuovat juhlan tuntua. Kuva Minna Rytkönen.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Suomessa tällä hetkellä miljoonat ihmiset katsovat silmä kovana, kun Linnan juhlien kättelyjono etenee hitaasti mutta varmasti kuin kehitys. Minä täällä 10 tunnin takamatkan päässä yritän miettiä, mitä pitää vielä muistaa pakata mukaan Vancouveriin. Juonnan tänään upeassa Convention Centerissä suomalaisten suuren itsenäisyyspäivän juhlan. Lennän pian taas iltapukuineni vesitasolla (tai siis istun kyydissä) kotoa Nanaimosta salmen yli suoraan Vancouverin satamaan, tämäniltaisen juhlapaikan viereen – jos siis sumu ei mantereella ole liian sakea.

On melkein epätodellinen olo. Tällainen päivä, täyden sadan itsenäisen vuoden juhla, tulee todennäköisesti kohdalle vain kerran elämässä. Pitäisi osata sanoa jotain ylevää, kohottavaa. Puhua talvisodasta ja veteraaneista ja mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Mutta minä vain mietin, mitenköhän jaksan seistä uusilla korkokengilläni monta tuntia.

19BB73C0-12F7-4E9F-9566-E09B0646E414

Olen 52-vuotias. Se on neljä vuotta vanhempi kuin Suomi oli syntyessäni. Suomi ei ollut mikään vanhus harmajapää, vaan vielä melkein neitokainen – valtiona siis. 48-vuotias ihminen taas on neitokaisesta jo kaukana, tukevasti keski-ikäistynyt. Mietin, miten valtavan paljon Suomi ja maailma on muuttunut, hyvää suuntaan.

Ylen Ajantasasta soiteltiin tiistaina ympäri maailmaa ja kyseltiin ulkosuomalaisten itsenäisyyspäivän juhlinnasta. Minä edustin tällä kertaa koko Pohjois-Amerikan mannerta, vaikka tästä länsirannikosta taisin vain puhuakin. Anteeksi Florida, Texas ja Massachusetts! Anteeksi Ontario, New York ja Minnesota! Aina myöhemmin tulee  mieleen, mitä olisi pitänyt muistaa sanoa.

Yksi toimittaja Kati Lahtisen kysymyksistä oli, mistä täällä tulee puhe, kun kanadalaiset kuulevat minun olevan Suomesta. Vastasin, että suomalaisten siirtolaisten aikoinaan Vancouverinsaaren kylkeen perustamasta ihanneyhteiskunnasta Sointulasta (jonka täkäläiset lausuvat soin-TU-lah). Ei, en ole vielä käynyt siellä, koska näin talvisaikaan kuuden tunnin matka ei ole parhaimmillaan. Ehkä ensi kesänä purjehdimme sinne uudella veneellämme?

958872DA-9759-4BAD-8E1F-F8F097B5022E

Niin, Sointulasta kyllä tuleekin puhe, ja joskus jääkiekosta. Yleensä suomalaisiin suhtaudutaan vähän niin kuin kanssaihmisiin, jotka myös tajuavat jotain siitä, mitä on kylmä talvi. Mutta tietenkään en tajunnut sanoa, että usein tulee puhe kielitaidosta.

Minun ikäpolveni englanninkieliset kanadalaiset ovat koulussa opiskelleet pakkoranskaa. Tosin en ole kuullut kenenkään siitä kiukuttelevan: päinvastoin, moni toivoo, että olisi opiskellut ranskaa vielä paremmin, ja muitakin kieliä. Sillä niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kielitaidon rajat ovat maailmani rajat.

Ilman suomalaista maksutonta (huom, ei ilmaista, sillä jokuhan sen maksaa) koululaitosta ja laajaa kieliopetusta 80-luvulla elämäni olisi varmaankin mennyt aivan toisin. Kiitos peruskoulun kieliohjelman ja loistavien  ranskanopettajieni Hilkan ja Helenan, pystyin rastittamaan Kanadan työlupahakemuksista kummatkin viralliset kielet sellaisiksi, joita puhun. Kiitos kaikkien englanninopettajieni, Lions-klubin vaihto-oppilasohjelman ja interrailien, pystyn puhumaan jopa tunteistani englanniksi. Kiitos pakkoruotsin, viihdytän Timiä Vancouverin Ikeassa kertomalla, mitä tuotteiden nimet tarkoittavat. Ja siksi en oikeasti puhukaan pakko-ruotsista, vaan mahdollisuus-ruotsista, mahdollisuus-englannista, mahdollisuus-ranskasta. Olen suomalaisessa koulutussysteemissä opiskellut myös mahdollisuus-italiaa, mahdollisuus-espanjaa, mahdollisuus-viroa, mahdollisuus-latinaa ja mahdollisuus- esperantoa. Aika paljon mahdollisuuksia. Ja näiden mahdollisuus-kielien opetuksesta on syytäkin maailmalla olla kateellinen.

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Ihanan Maija Silvennoisen antamaan Suomi-kulhoon löysin Marianne-karkkeja täkäläisestä hollantilaiskaupasta!

Kun ajattelen kaikkia niitä kielitaidottomia suomalaisia siirtolaisia, jotka tänne Kanadaan tulivat 1870-luvulta alkaen, sydämeni sulaa myötätunnosta. Miten pelottava paikka voi olla maailma, jota et ymmärrä.

Niin että kiitos hienosta valtiosta, paitsi isäni kaltaisille sotaveteraaneille, myös kaikille teille, jotka olette olleet rakentamassa parasta mahdollista rauhanteon välinettä: tasa-arvoista suomalaista koulutussysteemiä, joka kannustaa ajattelemaan ja kehittymään. Suomen luonnonrikkaudet sijaitsevat lähinnä korvien välissä. Käytetään niitä rikkauksia viisaasti seuraavatkin 100 vuotta.

Käytän tätä huivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.

Käytän tätä matkamuistohuivia usein havainnollistamiseen, kun kierrätän ulkomaalaisia vieraita ympäri Suomea.

 

 

Toteuta unelmasi, kehottaa tuore veneenomistaja

Keskiviikkona olisi ollut isoisäni syntymäpäivä. Juho Halosen syntymästä tuli 22.11. kuluneeksi 116 vuotta. Isoisä ei tietenkään enää olisi hengissä 2017, mutta aina nousee pala kurkkuun, kun ajattelen, ettei Juho saanut nähdä edes 40-vuotispäiväänsä. Vaikka tuskin se niin erikoisen onnellinen päivä olisi ollut, jatkosodassa etulinjassa. Juho kaatui taistelussa Maaselällä, muutama viikko ennen 40-v syntymäpäiväänsä. Kotona Kotkassa odotteli lomille vaimo ja 15-kesäinen poika, joka itsekin joutui sitten samaan sotaan 17-vuotiaana. Jos poika ei olisi selvinnyt sodasta ja pommituksista hengissä, en nyt istuisi täällä kotona Kanadassa kaikessa rauhassa kirjoittamassa siitä, kuinka juuri ostimme purjeveneen.

Ei kylläkään tarvitsisi mennä jatkosotaan saakka löytääkseen lähipiiristään ihmisiä, jotka ovat kuolleet ennen aikojaan tai joiden elämä ei muuten ole mennyt niin kuin suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa. Lähes joka viikko kuulemme uutisia jostakusta Timin vanhasta työkaverista tai minun tutusta, joka on viisikymppisenä sairastunut vakavasti – tai vielä pahempaa. Siksi olemme päättäneet olla lykkäämättä niitä asioita, joita haluamme tehdä.

IMG_6045

Ja näin, vakavan mutkan kautta pääsemme sitten siihen iloiseen asiaan eli veneeseen. Liityimme heti muutettuamme Nanaimoon purjehdusosuuskuntaan ja kävimmekin kesällä moneen kertaan purjehtimassa kerhon veneillä. Muut purjehtijat ovat kivaa sakkia ja jo osa ystäväpiiriämme. Niinpä emme suunnitelleetkaan ostavamme omaa venettä – ennen muuatta meiliä muutama viikko sitten. Tim oli jo kymmenkunta vuotta katsellut sillä silmällä erästä Paudeenia, mutta tilaisuudet olivat lipuneet käsistä. Nyt yhteyttä otti edellisellä kerralla Paudeenin napannut mies, joka muisti, että Tim oli sanonut olevansa kiinnostunut. Kävimme mantereella katsomassa venettä (juu, sillä samalla reissulla kuin mallikisassakin) ja se oli sitä myöten selvä. Turha jahkailla selvää asiaa, ostetaan pois kuleksimasta!

IMG_6044

Trimaraanimme keskimmäinen runko on kuin kapea purjevene.

Nyt sitten etsimme veneelle paikkaa. Sen luulisi olevan helppoa, saarella kun asutaan, mutta Paudeen ei olekaan ihan mikä tahansa vene, vaan vajaa 10 metriä pitkä ja kuutisen metriä leveä trimaraani. Tim on vuosia purjehtinut etupäässä monirunkoveneillä, eli katamaraaneilla ja trimaraaneilla ja minäkin olen Suomessa pariin kertaan päässyt upeiden Lagoon-katamaraanien kyytiin.

Minäkin pidän todella paljon siitä, että monirunkoveneillä meno ei ole niin viistoa ja pinta-alaa on reilusti enemmän kuin yksirunkoisissa veneissä. Trimaraani oli muuten sekin ystävän vene, jonka trampoliinille laitoimme kesällä teltan pystyyn. Laajemmasta pinta-alasta kuitenkin seuraa se, että ihan joka pienvenesatamassa ei trimaraaneille ole tilaa.

Tässä on ennenkin kokattu murkinaa pitkillä merimatkoilla Tyynellä valtamerellä.

Tässä on ennenkin kokattu murkinaa pitkillä merimatkoilla Tyynellä valtamerellä.

Luxusvene tämä 80-luvulla rakennettu moottoripurjehtija Paudeen ei ole, mutta ihmeen siisti ja hyväkuntoinen edelleen kuitenkin. Koska moottori on keskellä, eteen ja taakse jää kaksi hyttitilaa. Aloimme heti suunnitella, keitä kavereita kutsumme mukaan ensi kesänä. Ja okei, tunnustan: aloin jo suunnitella kattauksiakin..

Kun ruokapöydän laskee ja pehmusteet asettelee uudelleen, saa kivan keulahytin nukkumapaikaksi kahdelle.

Kun ruokapöydän laskee ja pehmusteet asettelee uudelleen, saa keulahytin nukkumapaikaksi kahdelle keskimittaiselle.

Minusta veneessä nukkuminen on jotenkin romanttista - etenkin tällaisessa perähytissä.

Minusta veneessä nukkuminen on jotenkin romanttista – etenkin tällaisessa perähytissä.

Moni täkäläinen tunnistaa Paudinen väristä: kuomut ovat tumman violetit ja kannen vaaleanpunainen väri kuulemma viralliselta nimeltään ”Auringonlasku lumihangella” – eikö sovi hyvin suomalaiselle?

IMG_6517

Venekuomut uusitaan vielä ennen kevättä – toivottavasti edelleen violeteiksi.

Paudeenin seikkailut ovat myös tunnettuja. Sillä on purjehdittu Hawajille ja Costa Ricaan asti, ja nyt Tim suunnittelee, että purjehdimme parin vuoden päästä Alaskaan. Ehkä nyt ensin koluamme kuitenkin näiden lähiseutujen saaret, salmet ja vuonot läpi.

En malta odottaa ensi kesää, että Halosen Juhon karjalaiset geenit pääsevät purjehtimaan näissä maisemissa. Juho ei selvinnyt, mutta geenit elävät pojantyttäressä.

IMG_6509

 

IMG_6499

Kun trampoliinit uusitaan, niillä kelpaa köllötellä ja katsella valaita.